Kenelle tästä kaikesta voisi puhua?
Raskauden yrittäminen on henkisesti väsyttävää puuhaa. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yrityskuukaudet noudattavat aina samaa toiveikkuuden, odotuksen ja pettymyksen kaavaa. Erityisesti yrityksen alussa jokainen kuukausi tuntui käsittämättömän pitkältä. Uppouduin yrityskuplaan, enkä oikein osannut kiinnostua mistään muusta.
Yrityskierron numero 9 ollessa lopuillaan osaan jo ajatella välillä muutakin kuin ovulaatiotestejä ja vauvoja. Kuukaudet sujuvat nopeammin, pystyn keskittymään töihin paremmin ja kuun lopussa ehdin jo melkein unohtaa, että kuukautisten aika alkaisi olla taas käsillä. Raskausoireita en ole kytännyt enää pitkään aikaan.
Pahin sekoilu alkaa siis olla takana päin. Yrittämisestä on tullut osa elämää – ja hyvä niin.
Toisinaan ajatukset kuitenkin harhautuvat ja tunteet ottavat vallan. Niin kävi esimerkiksi tänään, kun kuulin tuttavapiiriin syntyneestä pienestä pojasta. En haluaisi tuntea näin, mutta tuttujen vauvauutiset kirpaisevat ja kovaa.
Pahinta tässä kaikessa on se, etten oikein tiedä, kenelle voisin tilanteestamme puhua. Raskauden yrittäminen on hyvin henkilökohtainen asia, josta harvemmin huudellaan toreilla ja turuilla – ainakaan omalla nimellä. Tarve puhua on kuitenkin huutava.
On valtavan vaikeaa löytää juttutoveriksi sellainen ihminen, jolle puhuminen tuntuisi luontevalta ja joka osaisi sanoa oikeat asiat. Itseäni “tulee kun on tullakseen” -tyyppiset kommentit eivät lohduta pätkääkään, vaikka niillä tarkoitettaisiin kuinka hyvää tahansa. Itse kaipaisin vain ja ainoastaan sitä, että joku myötäeläisi ja validoisi tunteeni, antaisi minun olla rikki ja huolissani.
Meidän vauvaprojektistamme tietää meidän kahden lisäksi kolme ihmistä: siskoni, hänen puolisonsa ja hyvä ystäväni. Tai sanotaanko näin, että näiden ihmisten tiedän tietävän. En ole aivan varma, onko mieheni puhunut tästä kenellekään.
Ystäväni kanssa olemme puhuneet asiasta aika vähän. Luultavasti hän ei halua ottaa aihetta puheeksi hienotunteisuuttaan, ja itse taas koen, etten halua uuvuttaa häntä jutuillani. Mitään uutta ei ole tapahtunut, joten ketä jaksaa kiinnostaa?
Siskoni puolestaan on kanssani samassa tilanteessa. Siksi olemme myös puhuneet asiasta keskenämme hyvin avoimesti. Kuitenkin minusta tuntuu siltä, että aihe on hänellekin kipeämpi kuin osaan ajatellakaan. Luulen, ettei hän loppujen lopuksi puhu tästä kovin mielellään.
Jos aivan rehellisiä ollaan, en ole ihan varma, kuinka mielelläni itsekään yrittämisestä puhun. Tunteet, kokemukset ja biologian realiteetit ovat kuukaudesta toiseen samat. Raskauden yrittäminen tuntuu pahalta, piste. Kuukautiskiertoni on mitä on, piste.
Kun omat tunteet kiertävät kehää ja ajatukset ovat lähinnä luokkaa “olen liian lihava raskautumaan ja se on oma syyni” on varsin ymmärrettävää, ettei kukaan jaksa kuunnella sellaista märehtimistä kovin kauaa. En jaksa itsekään.
Ymmärrän todella hyvin sen, miksi raskauden yrittäminen on niin vaiettu aihe. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin huutaa koko maailmalle, että tästä on ihan ok puhua. Niin moni on näiden ajatusten kanssa yksin, seuranaan vain nimettömät blogit ja palstat.
Tänään oma turhautumiseni on ollut sitä luokkaa, että löysin itseni ensimmäistä kertaa Lapsettomien yhdistys Simpukan keskustelupalstalta. Sitäkö tässä nyt ollaan, lapsettomia? Voiko niin jo sanoa?
Voi kai, jos itsestä siltä tuntuu.