Puoli vuotta äitiyttä

Yhtäkkiä on kesä. Meri kimaltelee auringossa, terassit täyttyvät ihmisistä ja kaikkialla on vihreää. Kasvojen iho on päivettynyt ja hiukset vaalentuneet. Valo on kaikkialla ja koko ajan.

Vauva täyttää tänään puoli vuotta. En käsitä, mihin tämä aika on mennyt. Blogi on jäänyt. Päivät ovat vain valuneet sormien välistä.

Ja yhtäkkiä on jo kesä.

Pienestä puolisokeasta ameebasta on tullut pieni ihminen, persoona. Hän painaa kahdeksan kiloa ja on 67 cm pitkä. Hänellä on edelleen paljon tummaa tukkaa, vaikka väri onkin hieman vaalentunut ja vauvatukka harventunut. Hän kääntyilee ja möyriskelee, laittaa kaiken mahdollisen suuhunsa. Alaleuan ikenestä pilkistää kaksi pientä hammasta.

Hänellä on uskomattoman valloittava nauru. Hän hymyilee ja kiljuskelee, juttelee ja huutelee. Hän on käsittämättömän rauhallinen ja tyytyväinen, pieni tarkkailija. Äidin ja isän kanssa kiljutaan ja riemuitaan, isommassa porukassa ihmetellään ja katsellaan rauhassa muiden menoa.

En todellakaan tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin täydellisen lapsen. Hän on ehkä maailman helpoin vauva. Nukkuu hyvin, syö hyvin, kasvaa hyvin. Ei valita juuri mistään.

Vauva on kasvanut ja minä olen kasvanut. Minusta on tullut äiti.

Ensimmäisenä äitienpäivänäni kolme viikkoa sitten ajattelin äitiyttä. Siihen liittyy niin paljon latauksia ja odotuksia, stereotypioita ja muotteja.

Jotkut omaksuvat äitiyden hyvin syvästi osaksi omaa identiteettiään. He ovat ennen kaikkea äitejä. Kun heitä pyydetään kertomaan itsestään, he kertovat olevansa äitejä.

Sitten on niitä, jotka haluavat pysyä mahdollisimman kaukana niin sanotusti perinteisestä äitiydestä. “En halua olla mikään äityli”, he sanovat. “Haluan olla edelleen minä.”

Myönnän itsekin vierastaneeni aiemmin äitiyden käsitettä. Äitiys liittyi mielikuvissani kovin vahvasti jonkinlaiseen itsensä uhraamiseen. Silmissäni välkkyivät kuvat amerikkalaisista kotirouvista, Facebook-ryhmien äityleistä ja tyylikkäistä lattemammoista.

Tässä kohtaa sain itseni kiinni sisäistetystä naisvihasta.

Äitien hurahtamista pikkulasten maailmaan pidetään usein jotenkin huvittavana tai hölmönä. Kun nainen saa lapsen, häntä alkaa kiinnostaa kaikki lapsiin liittyvä: kasvatus, terveys, tarvikkeet, vaatteet. Ystävät valittelevat, kun tuore äiti ei puhu muusta kuin lapsestaan. Rahat hassataan Gugguun ja Metsolan vaatteisiin. Kotiin hankintaan jos jotakin härpäkettä kohinalaitteista rintapumppuihin. Muiden äitien kanssa jutellaan siitä, miten teillä nukutaan.

Jostain syystä se, että mies hurahtaa vaikka golfiin tai kodinelektroniikkaan ei ole yhtään samalla tavalla huvittavaa. Ei, vaikka se olisi ainut asia, josta mies kykenee keskustelemaan.

Lapsen saaminen on mullistava elämänvaihe. Samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin elämänvaiheessa silloin ollaan kiinnostuneita tietyistä asioista ja vietetään mielellään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat samassa elämänvaiheessa. Se on täysin luonnollista.

Opiskelijat puhuvat opiskeluista. Uuden työn tai harrastuksen aloittanut puhuu uudesta työstään  tai harrastuksestaan. Eläkkeelle jäänyt pohtii, mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi.

Mutta kun kyse on naisista ja lapsista, alkaa äityli-diskurssi. Siis sellainen puhetapa, jossa naisten kiinnostuminen lapsista ja lasten asioista leimataan vähän hölmöksi kanailuksi ja hömpötykseksi.

Ja juuri tämä on se diskurssi, joka saa jotkut äidit sanomaan, että “minä en halua olla niin kuin muut äidit”. Ja tämä taas, ystävät hyvät, on sisäistettyä naisvihaa.

I am not like the other girls. Aivan kuin siinä naiseudessa, äitiydessä, olisi jotain vikaa, josta pitää sanoutua irti.

Se, mitä yritän tällä kaikella sanoa, on, että jokainen saa olla äiti omalla tavallaan. On ihan ok hurahtaa tai olla hurahtamatta. On ihan ok esitellä itsensä äitinä tai olla esittelemättä. On ihan ok viettää vuosia kotona tai olla viettämättä.

Äitiys ja minuus eivät sulje toisiaan pois. Koen olevani äiti, mutta koen olevani edelleen myös minä. Äitiys ei ole ensisijainen identiteettini, mutta kuitenkin erottamaton osa minua.

Puoli vuotta. Niin kauan olen ollut äiti. Mutta oma äitini on ollut äiti kohta 32 vuotta.

Siinä on jo vähän perspektiiviä.

Perhe Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään

Uusi elämä

Vauva nukkuu. On nukkunut jo niin pitkään, että olen ehtinyt syödä, jumpata kevyesti, pestä pyykkiä, käydä suihkussa ja sovitella potentiaalisia vaatteita lähestyviin ristiäisiin. Ja vieläkin tuo nukkuu.

Tämä on harvinaista. Niin harvinaista, etten tiedä, mitä seuraavaksi tekisin. Voiko sitä ihminen tehdä jotain muutakin kuin toimia ruoan lähteenä ja ihmispatjana sekä yrittää siinä sivussa huolehtia vähän myös omasta ravinnostaan ja hygieniastaan?

Uskaltaudun tietokoneen ääreen. Josko tässä vaikka saisi aikaiseksi ihan kokonaisen blogitekstin.

Vauva täyttää ylihuomenna kahdeksan viikkoa. Kotona olemme olleet niistä seitsemän. Elämä on päivääni murmelina: syödään, nukutaan, vaunutellaan. Päivästä toiseen.

Ja se on oikeastaan aika ihanaa. Hän on kauneinta, mitä tiedän.

Viimeisenä yönä Naistenklinikalla itkin lohduttomasti. Vauva ei nukahtanut ja olin kuolemanväsynyt. Olin käytännössä valvonut viikon ensin synnytyksessä ja sitten vauvan kerätessä voimia vastasyntyneiden teho-osastolla.

Tiesin, että olimme lähdössä seuraavana päivänä kotiin. Silti minusta tuntui, etten jaksanut enää.

Mietin, että tällaistako tämä on. Mietin, miten selviän. Mietin, miten kukaan selviää.

Elämä sairaalan ulkopuolella on onneksi ollut jotain aivan muuta kuin mitä ensimmäisten öiden pimeinä epätoivon tunteina kuvittelin. Parin kotona nukutun yön jälkeen palasin vähitellen elävien kirjoihin.

Uusi elämä asettui uomiinsa.

Meillä on oikeasti uskomattoman helppo vauva. Tai no, kopkop maalaamattomaan puuhun. Tiedän, että kaikenlaista on vielä varmasti edessä.

Mutta toistaiseksi vauva-arki on sujunut todella hyvin. Hän on lähes alusta asti nukkunut öisin enemmän kuin päivisin. Yösyöttöjä oli ensimmäisinäkin viikkoina yleensä vain pari. Nykyään hän vetelee parhaimmillaan jo kuuden tai seitsemän tunnin yöunia putkeen. Ennätys on kahdeksan tuntia.

Päivällä ei kyllä sitten toisaalta paljon nukutakaan. Siksi tämä hetki oma hetki tietokoneen ääressä on harvinainen.

Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, miten hyvältä arki vauvan kanssa on tuntunut. Ajattelin olevani erittäin otollista maaperää baby bluesille tai jopa synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Aivan ensimmäistä sairaalassa vietettyä viikkoa lukuun ottamatta mielialani on kuitenkin pääasiassa pysynyt korkealla.

Päivät kotona vauvan kanssa ovat tavallaan kuolettavan tylsiä. Arjella ja viikonlopulla ei käytännössä ole mitään eroa ja päivät sekoittuvat toisiinsa.

En aina tiedä, mikä viikonpäivä tai vuorokauden aika on. En aina tiedä, tapahtuiko joku asia tänään, eilen vai viikko sitten. Päivät ovat niin samanlaisia.

Mutta toisaalta vauva-arki on myös ihanaa. Mitään ei tarvitse ajatella. Väsymys ei paina niin pahasti, kun päivisin ei tarvitse tehdä ajatustyötä tai rasittaa itseään fyysisesti. Frendit ja Frasier pyörivät taustalla, kun istuskelen vauvan kanssa sohvan nurkassa. Välillä leikitään ja lauletaan tai harjoitellaan mahallaan oleskelua lattialla. Ulkoillaan valoisaan aikaan.

Ja joskus harvoin on myös näitä hetkiä, jolloin vauva nukkuu ja saan tehdä jotain aivan omaa.

Hän on aivan ihana pieni pallero. Olen rakastunut Häneen. Jo synnytyssalissa ihastuin, mutta nyt olen rakastunut.

Heräisi jo.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus