Musiikki soi, kädet ja jalat liikkuvat. Sydän hakkaa ja hengästyttää. Tuntuu tavallaan hyvältä, mutta erilaiselta kuin ennen. Sama lempijumppa, eri keho. Raskaana oleva keho.

Ensi viikolla en taida enää tulla. Vaikka vatsa ei vielä ole tiellä ja osaan soveltaa liikkeitä olotilaani sopiviksi, bodycombat tuntuu silti liian rajulta. Oikeastaan sitä ei edes suositella raskausaikana. Hormonaaliset muutokset vaikuttavat niveliin. Nopeatempoiset potkut ja hypyt ovat löystyneille nivelille liian rajuja.

Ajattelin, että kävisin combatissa silti niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En arvannut, että se lakkaisi tuntumasta hyvältä näin nopeasti. Energiatasot eivät vain riitä.

Raskautta on nyt takana tasan 12 viikkoa. Se alkaa vähitellen tuntua kehossa. Väsymys on voimakasta ja etova olo jatkuu edelleen. Oikeastaan kohdallani huonovointisuus paheni siinä vaiheessa, kun sen yleensä kuuluisi loppua. Olen onnekas: en ole oksentanut kertaakaan ja olen saanut syötyä suhteellisen normaalisti. Olo on kuitenkin jatkuvasti krapulainen.

Raskausvatsaa ei vielä näy. Ehkä jotain pientä turvotusta on havaittavissa, mutta tällaisen ylipainoisen ihmisen kohdalla sitä on vaikea erottaa läskeistä. Ruokaa vai vauva, en osaa sanoa. Omat vaatteet mahtuvat vielä helposti päälle ja tuntuvat edelleen mukavilta.

Marraskuisten Facebook-ryhmään postaillaan jo kuvia ihan selkeistä raskausmahoista. Miten helvetissä, minä mietin. Minä näytän aivan samalta kuin ennenkin.

Hoikan ihmisen kehossa pieninkin turvotus näkyy heti. Minä näytän valaalta, olin sitten raskaana tai en. Menee varmaan vielä pitkään ennen kuin raskauteni alkaa näyttää raskaudelta.

Vähän aikaa sitten havahduin siihen, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miltä ylipainoisen äidin keho näyttää raskaana. Kaikessa raskausajan kuvastossa näkyy vain hoikkia naisia ihoa nuolevine trikoomekkoineen ja täydellisen pyöreine raskausmahoineen.

Onhan sitä mahaa toki mukava korostaa, jos se on noin kaunis ja kiinteä. Mutta miltä minä näytän tuollaisessa mekossa? Minne minun läskini menevät? Vyöryvät makkaroina jossakin raskausvatsan sivuilla kai. Tai siinä päällä niin, että näytän vain tavallista lihavammalta.

Helvetistäkö minä tiedän. En ole koskaan nähnyt ylipainoista raskaana olevaa ihmistä.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suhteeni kehooni on aina ollut vaikea. Raskauden yrittäminen vaikeutti kehosuhdettani entisestään, kun raskautta ei yli vuoteen kuulunut. Syytin itseäni ja ylipainoani.

Liikunta on ollut se lääke, jonka avulla olen pystynyt suhtautumaan kehooni toisin. Jumpassa tai kuntosalilla en mieti, miltä kehoni näyttää, vaan miltä se tuntuu. Mietin kaikkea sitä, mihin kehoni pystyy. Mietin kerta kerralta isommiksi muuttuvia painoja tai lisääntyviä toistoja. Mietin hikeä ja adrenaliinia.

Se kaikki alkaa nyt muuttua. Reilu kuukausi sitten sairastin koronan. Lievänä, onneksi, mutta yskin edelleen. Sairastamisen ja raskaudesta aiheutuvan huonovointisuuden kombo johti useamman viikon treenitaukoon. Kävelin, mutta sitäkin vain vähän. Ei jaksanut, ei huvittanut, ei uskaltanut.

Nyt yritän vähitellen palata treenirutiinien pariin, mutta se tuntuu vaikealta. Huomaan jo muutokset kehossani. Olen yhtäkkiä hyvin tietoinen kohdustani. Se supistelee ja jomottelee liikkuessa. Ei mitenkään huolestuttavasti, mutta kuitenkin. Maha jotenkin hölskyy mukana.

Sitä sun tätä ei saa enää tehdä, esimerkiksi vatsarutistuksia tai lankkua. Energiatasot ovat matalalla ja tahtia pitäisi muutenkin hidastaa. En ole huippu-urheilija tai edes aktiivitreenaaja. On pakko alkaa ottaa iisimmin.

Minua jännittää, mitä tämä kaikki tekee kehosuhteelleni. Kehoni on muuttumassa peruuttamattomalla tavalla. Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä, vaan myös siitä, miltä kehoni tuntuu ja miten se toimii.

Kehoni ei ole enää koskaan sama.

Mutta ei sen tarvitsekaan olla. Jos tähän asti liikunta on auttanut minua keskittymään siihen, mihin kehoni pystyy, nyt raskaus saa muistuttaa minua siitä. Raskaus ja synnytys.

Jos kehoni pystyy tähän, se pystyy mihin vaan.