Pieni sydän
Kuukausi sitten tein ensimmäistä kertaa elämässäni positiivisen raskaustestin. Aika on kulunut siivillä. Maaliskuu hujahti alta aivan huomaamatta, ja huhtikuun päivät tuntuvat hupenevan kalenterista vieläkin vauhdikkaammin.
Ja silti samaan aikaan päivät matelevat ja muuttuvat viikoiksi aivan liian hitaasti. Raskaus etenee aivan liian hitaasti.
Avaan raskaussovelluksen puhelimestani joka päivä. Jälleen yksi päivä lisää. Olo on päivä päivältä varmempi. Mitä enemmän päiviä on kasassa, sitä todennäköisempää on, että raskaus jatkuu.
Ylihuomenna raskausviikkoja on täynnä yhdeksän.
Alkuraskaus on hämmentävää aikaa. Elämä on muuttumassa peruuttamattomasti ja perustavanlaatuisesti, mutta kaikki tuntuu täysin epätodelliselta. Vauvaa ei vielä tunne, raskaudesta kielivät vain mahdolliset raskausoireet – joita niitäkään ei itselläni ole erityisemmin ollut. Paleltaa ja rinnat ovat arat, siinäpä se. Varsinaista pahoinvointia en ole kokenut, vain pientä etovaa oloa.
Riskit ovat raskauden ensimmäisellä kolmanneksella vielä suuret. Terveyskirjasto Duodecimin mukaan noin 10–15 % raskauksista päättyy keskenmenoon, suurin osa ennen 12 raskausviikon täyttymistä. Siksi monet kertovat raskaudesta muille vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.
Ja siksi alkuraskaus on hämmentävää aikaa. Sydän riemuitsee, mutta järki sanoo, ettei vielä kannata innostua. Vauva on ja ei ole olemassa samaan aikaan. Se on absurdi pieni solumöykky, jonka olemassaoloon pitäisi vain uskoa, ja joka voi kadota koska tahansa.
Lähipiirissäni on kokemuksia varhaisista keskenmenoista ja tuulimunaraskauksista, jotka ovat käyneet ilmi vasta ensimmäisessä julkisen puolen ultraäänitutkimuksessa 12. raskausviikon tienoilla. Ajatus tuntuu karmealta. Odottaa nyt ensimmäistä ultraäänitutkimusta kaksi kuukautta positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen vain kuullakseen, ettei mitään lasta enää olekaan – tai ei ehkä edes koskaan ollutkaan.
Siksi me halusimme käydä yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa. Pitkiä ja piinallisia riskialttiita viikkoja on edessä vielä monta, mutta halusimme silti tietää sen, mikä tässä vaiheessa on tiedettävissä. Jos kyseessä olisi tuulimuna tai varhainen keskenmeno, se selviäisi nyt, eikä vasta ensimmäisen kolmanneksen lopulla.
Siellä hän oli. Pienen pieni piskuinen piste. Ihan oikeassa paikassa, ihan sellaisena kuin tässä vaiheessa pitääkin.
Varhaisultrasta on nyt pari viikkoa. Perinteisellä laskukaavalla, jolla raskausviikot lasketaan viimeiseksi jääneiden kuukautisten alkamispäivästä, raskausviikkoja olisi ollut ultran aikaan kasassa 7+1 (raskausviikkojen laskemiseen vihkiytymättömille todettakoon, että tämä tarkoittaa siis sitä, että täynnä on 7 kokonaista viikkoa ja yksi päivä, eli ollaan kahdeksannella raskausviikolla). Ovulaationi tapahtui kuitenkin sen verran myöhään, että varhaisultran tehneen lääkärin mukaan viikkoja on oikeasti yksi vähemmän. Näin olin itsekin asian jo järkeillyt, joten tämä ei tullut yllätyksenä.
Perinteisessä laskukaavassa siis oletetaan, että ovulaatio tapahtuu noin kaksi viikkoa kuukautisten alkamisen jälkeen. Omalla kohdallani tähän väliin jäi noin kolme viikkoa.
Koska raskausviikkoja olikin varhaisultraa tehdessä täynnä vain 6+1, vauvan syke ei vielä ollut täydellisesti nähtävissä. Se piskuinen piste kohdussani kuitenkin väpätti hieman. Näin sen itsekin.
“Kyllä tämän väpätyksen voi jo sykkeeksi tulkita, vaikka viikon päästä se näkyisi tietysti varmemmin”, lääkäri sanoi.
Siellä se pienen pieni sydän löi. Jos kaikki menee hyvin, hän saapuu maailmaan marraskuun loppupuolella. Kun varhaisultrassa on nähty, että kaikki on hyvin, riskit ovat kuulemma jo huomattavasti pienemmät.
Olo on päivä päivältä varmempi.