Blogissani alkaa uusi juttusarja, josta olen ainakin itse kovin innoissani. Päivän hairytale esittelee teille hiussatuja, hairytales-tarinoita. Se esittelee kadulla tai muualla bongatun ihmisen ja hänen hiustarinansa. Se esittelee hiusmuistoja, hiusvinkkejä ja huomioni kiinnittäneitä hiustyylejä. Se kertoo teille salaisuuksia ihmisten pääkopista ja milloin mistäkin. Jännää, jännää, jännää! Olen niin innoissani lähdössä bongailemaan ihmisiä kaduille ja milloin mihinkin kissan ristiäisiin, että en malta pysyä nahoissani. Varokaa siis, teidät voidaan bongata!

Itse hiusvelhonne on ollut tässä blogissa näkyvillä kohtuullisen vähän, eihän tässä ole kyse minun hiuksistani. Silti, aloitan tämän uuden Päivän hairytale– sarjan jutulla itsestäni ja paljastan teille erään hiussatuni.

Kuva: Tony Haupt photo

Laura, 32

” Suutarin lapsella ei ole kenkiä, ei todellakaan. Monesti leikkaan hiukseni kotona itse, huonoilla saksilla. Kun minulle tulee tunne, että nyt niiitä täytyy leikata, en jaksa odottaa seuraavan päivään asti. Usein kollegani joutuvat tekemään viimeisen silauksen, mutta ensimmäiset saksenjäljet jäävät usein omista saksistani.

Myöskään värjäyksen kanssa en odottele tai turhia pähkäile, se on tuumasta toimeen hommaa se. Väripurkit vain mukaan kotiin ja usein värjäilen omaa päätäni keskellä yötä, pienessä kylpyhuoneessani. Värin valinta saattaa olla myös spontaania puuhaa. Jos minullle on päivän aikana kehittynyt fiilis, että nyt se tukka täytyy saada punaiseksi, toimin juuri niin. Harvoin näitä päähänpistoja silti joutuu katumaan, vaihtelu virkistää aina.”