En enää ikinä rakastu.
Lause on hyvin tyypillinen petettyjen suusta. He vannovat luottavansa tästä lähin ainoastaan itseensä, toisen sukupuolen edustajat asetetaan pannaan ja intoudutaan julistamaan ikuista selibaattia. Kuukauden kuluttua sama ihminen on silmin nähden onnellisen näköinen uuden ihastuksensa seurassa.
Ihmisellä on tarve rakastua ja ihastua, elää parisuhteessa ja perustaa perhe. Tästä tarpeesta poikkeavat aiheuttavat kummastusta ja ihmettelyä; odotetaan, että he tulisivat järkiinsä. Kuitenkin on niitä, joille tämä pakkomielle parisuhde perheestä on mennyt liian pitkälle.
Eräs ei-enää-niin-hyvä tuttuni elää parisuhteesta. Hän perustaa parisuhteen toisen perään, kipeistä menneisyyden tapahtumista huolimatta hän luottaa miehiin, alkaa seurustella, menee kihloihin. Ensimmäisestä vastoinkäymisestä hän eroaa, jättää asian selvittämättä. Kahden viikon kuluttua facebook kertoo hänen palanneen yhteen samaisen miehen kanssa, oli taustalla mitä tahansa. Tarpeeksi monen eron jälkeen hän luovuttaa ja etsii uuden ”uhrin”.
Millaisessa tilanteessa ihmiselle saa sanoa päin naamaa, ettei parisuhde/elämäntilanne/elämäntapa ole hyväksi hänelle. Että hänen tulisi hieman jarruttaa, eli tässä tapauksessa tutustua mieheen ennen kihlautumista, ennen asunnon vuokrasopimuksen päättämistä tai miehen muuttolaatikoiden purkamista. Ja kenellä tällaiseen yksityiseen tilaan on oikeus puuttua? En minä koe olevani oikea ihminen ”kouluttamaan” vanhempaa ihmistä, hänhän on kokenut enemmän kuin minä. Kariutuneita avioliittoja, purkautuneita kihlauksia, hänellä todella on kokemusta. Hyvänpäivän tuttuudesta johtuen en tiedä tapausten taustoja, ja saisin vain syytöksiä niskaani, mikäli kehottaisin häntä rauhoittumaan ja luottamaan itseensä.
Sillä eikö tässä kaikessa pohjimmaisena ole tunne, ettei ole ihminen ilman toista ihmistä? Vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Vanha sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa. Menepä vain tällaista toiselle toitottamaan, kun ei ole keinoja opettaa toista rakastamaan itseään. Samoin kuin tätä kirjoittaessani mietin, miksi edes sanon näitä asioita ääneen, jos en osaa ratkaista asiaa. Tungen nenäni vain sellaiseen paikkaan, mihin se ei kuulu.
Ehkä tahtoisin vain tämän ihmisen ymmärtävän, että hän ei voi ajatella vain itseään. Siinä, missä hyvänpäivän tutut eivät millään voi pysyä perässä hänen parisuhdepäivityksissään ja alkavat ehkä jo pikkuhiljaa pitää touhua naurettavana, hänen lapsensa kärsivät jo toden teolla. Enhän minäkään muuten asiasta olisi moksiskaan. Mutta ne lapset ovat toisen kirjoitukseni aihe, kunhan vain saan muotoiltua sanani oikein. Lapset eivät he kuulu vain sivulauseisiin, vaan ansaitsevat oman otsikkonsa.