Koskaan ei ole hyvin. Jos olet kotona lasten kanssa, olet laiska työtäpelkäävä yhteiskunnan loinen. Jos laitat lapset hoitoon, jotta pääset töihin, olet rahanahne etkä välitä lapsistasi. Jos taasen olet vauvan kanssa kotona ja muut lapset päivähoidossa, olet kaikista kauhein. Missään tapauksessa et siis kelpaa äidiksi.

Kotonaolijalle suurimmat ongelmat kasataan hartioille ulkopuolelta. On tarkat säännöt, miten lapset tulee kasvattaa. Pitää olla harrastuksia, sekä lapsella että äidillä. Ruokavalio-ohjeita tuijotetaan kuin Raamattua, ja lipsua ei saa! Ei saa! Ulkona pitää olla kaksi tuntia päivässä, ja se on siis vähintään. Näitä riittää, ja jos jollain lailla teet, et tee kuitenkaan ikinä oikein.

Jos naapuria ei näy pihalla koko päivänä, siellä on varmasti jokin asia huonosti, äidillä on vakava masennus, mieskin lähti ja lapsilla koko kirjo koliikista aadeehoodeeseen. Paras lienee tämä; ”he eivät enää kehtaa olla meidän seurassamme, kun ovat niin paljon huonotuloisempia”. Äitien hiekkalaatikkoyhteisö on armoton, eikä kukaan ole siellä täydellinen. Paitsi minä itse.

Minä itse on ainoa, joka osaa elää niin kuin äidin pitää. Hän herää ennen muuta perhettä kokkaamaan loistoaamiaisen, silittää vaatteet kalsareita myöten valmiiksi, petaa pedit melkein ennen kuin niistä on ehditty nousta, jotta ne eivät sekuntiakaan ehdi olla petaamatta. Minä itse jatkaa näin koko päivän, pesee, puunaa, paimentaa, leikittää, laulattaa, syöttää ja vaatettaa. Tämän lomassa hän muistaa toitottaa tekemisiään suureen ääneen muille Minä itsille. Ja se riittää, jos edes yhden ilme valahtaa kateudesta vihreäksi. Päivä pelastettu!

Minä en ole kertaakaan päässyt paukuttelemaan henkseleitäni hiekkalaatikon reunalla. Meidän lapset ovat ne, joiden naamoja ei muistettu pyyhkiä aamupalan jälkeen, ja ne joilla kumpparit on saattanut pujahtaa tohinan keskellä vääriin jalkoihin.

Meillä eletään, meillä nauretaan. Ja juu, meillä syötiin tänään jo toisen kerran tällä viikolla ranskalaisia!