Tänään

Olin kekkula 16-vuotias kun My Chemical Romance pääsi lopulta tunkeutumaan korvakäytävistä tajuntaan. Kyseessä oli sen astisen elämäni suurin rakkaus, monta vuotta. Elämässäni oli tilaa tasan yhdelle miehelle ja se mies oli naisten osastolta housuja shoppaileva Gerard Way. Tupakoivan kuolinkappailuaan läpikäyvän koiranpennun ääni yhdistettynä lähes feminiinisiin kasvonpiirteihin. Olisin syönyt vaikka norsun kakkaa, jos Gerard olisi tuonut sen minulle hopeatarjottimella.

Viidessä vuodessa aikuistuu kummasti. Enää en jonottaisi tuolla pakkasessa Hartwallille seitsemää tuntia, niinkuin 2007 jonotin jäähalliin. Enää en taida kirkua naama punasena äänihuulia hoitokuntoon. Enää ei iske nestehukka ja päänsärky. Kamalan tylsää 🙁 Mutta se hullu fiilis iskee vain kerran, silloin kun on naiivi kakara ja nostalgia on jotain futuurissa.

Kuvan alkuperä on nyt vähän hämärän peitossa, mutta eiköhän tämä näitä uuden levyn virallisia pressikuvia ole. Anteeksi hävytön lähteettömyyteni.