Kunpa olisin rakastanut sinua

Elämä on väliaikaisratkaisu ja terve ihminen rakastaa elämää. Mikä siis voisikaan olla ihanampaa kuin tunteet, jotka ravistelevat hetken ja jättävät hylkiöiksi tuokion kuluttua? Ihania ovat varsinkin ne, jotka takovat henkistä päätä seinään parikymmenen  terveen hevosen voimalla. Minussa on jotain pahasti vialla, sillä haluan, että minua ehdottomasti lyödään  henkisellä paistinpannulla.

Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielestä parhaat rakkaustarinat ovat niitä jotka päättyvät. Kardinaaliesimerkki tämän kategorian edustajasta on Romeo & Julia, joka tosin on aikamoista väkivaltamättöä, suolet lentää ja syödään myrkkyä kun ahdistaa. Ihaninta siinä silti on, että pääpari ei saa toisiaan, vaikka ne on niin ällösuloisen rakastuneita, että ihan sattuu! 

”Let’s grow old together and die at the same time.” Ei ehkä se suunnitelma, jonka kykenisin toteuttamaan. Ajatus on kaunis, vuosikymmeniä yhdessä olleet vanhuspariskunnat ovat suunnattoman hellyyttävää katseltavaa. Tiedän vain ettei se ole minun tulevaisuuteni. Tuntuu karulta ajatella, että lähden vielä joskus seikkailemaan sylistä toiseen, vaihdan olkapäätä, johon nojata. Erityisen karulta tämä tuntuu ennen kaikkea siksi, että seurustelen, enkä ole suhteessani onneton. Päässä on vain sellainen kutina, että tulevaisuudessa odottavat eri ihmiset, kuin he joiden kanssa nyt jaan aamukahvinaurut ja iltapäiväteet.

Paras suhde on entinen. Kaunein rakkauslaulu jo laulettu. Kipein ero on jo koettu. Kaikki tämä löytyy kirjahyllyssäni (siis dinosauruskirjan, lastenmurhien ja ruotsin kieliopin lisäksi). Kipeän rakkauden huonosti muotoiltu teemailtani on vain ja ainoastaan True Bloodin syytä. Kaikesta veren ja suolenpätkien yliviljelystä huolimatta se on maailman paras saippuasarja.

Ps. Mun facebook ei toimi, olen surullinen.