Selkäsi takana
Olisi helppoa valittaa että omistaa paskan kämppiksen, mutta minä se paskiainen tässä olen ollut. Jospa sitä siis olisi aika laittaa tämän kaiken tällä viikolla kukoistaneen fyysisen pienentyminen -toitotuksen keskelle hieman henkisen kasvun -asiaa.
Riitelemättömyys saattaa kuulostaa aluksi mielyttävältä tavoitteelta. Teoriassa se voisi sitä olla, mutta riitelemättömyys elämän tavoitteena on naurettavaa, koska ennemmin tai myöhemmin käsittelemättömät ongelmat eskaloituvat kyökkitason ydinkärkikriisiksi.
Olin niitä lapsia, jonka vanhemmat tappelivat kovaa ja kuuluvasti koko tunneskaalaa käyttäen. Molemmat huusivat niin kauan, että jonkinlainen yhteisymmärrys tai mykkäkoulu saavutettiin ja se siitä. Olihan niitä muunkinlaisia riitoja, mutta kamalimmat huutotappelut vain sattuivat olemaan niitä, jotka jäivät mieleeni pikkutipuna. Tappelin viimeksi kunnolla vuonna 2002. Silloisen ystäväni sormet jäivät riidan lopuksi oven väliin ja se toveruus jäi siihen. Päätin tuon jälkeen, etten enää koskaan, en enää ikinä, riitele. Periaatteessa hyvä päätös, mutta toisaalta myös surkein ikinä tekemistäni.
Tottahan toki minä tappelin, lähinnä vanhempieni kanssa jos yhtä puolen vuoden mykkäkoulua yhdelle kaverilleni ei lasketa. Pääasiassa tappelemattomuuden tavoittelu tarkoittaa siis:
- ystävien ärsyttäviin piirteisiin puuttumattomuutta
- tossumaista käytöstä
- ajoittaista jeesus-buddha-gandhi-haavistolaista sovittelevuutta
- kiukuttelua sanomatta, mikä on ongelma
- viimeisimpänä ja pahimpana: akkamaista selän takana jäkättämistä
Seläntakana puhuminen on järkyttävä pahe, koska mitään niin typerää en haluaisi elämässäni tehdä. Silti ajaudun siihen lähes päivittäin. Milloin kämppätoverini ei ymmärrä korvistani nousevista hiljaisista savumerkeistä, että olisi hänen vuoronsa pestä vessa, siitä on hyvä jäkättää muille. Toisinaan taas poikaystävä haluaa kainaloon juuri silloin kun olen lähdössä tekemään askelkyykkyä salille, jumalauta mitä takertumista! On toki myös epäystävällisiä kassatätejä, ylimielisiä jumppaohjaajia ja yrmeitä bussikuskeja. Jäkä jäkä, vali vali, urputi urputi. On todella raskasta ottaa kaikki maailman kurjuudet henkilökohtaisina loukkauksia.
Tänään ajattelin, että jospa muutos parempaan alkaisi NYT.
Tämän iltainen kotikeittiön ohjuskriisi alkoi kuvitelmasta että olen yksin kotona. Jäkätin puhelimeen isoon ääneen siitä miten ”keittiön hella on jumalauta taas ihan läikillä, vittu, saatana ja perkeleen pottumuusivalmisjauheet!” En ollut yksin kotona ja tunnelma muodostui JÄÄTÄVÄKSI. Tuntia, tunteiden jäähdyttelyä ja sosekeittoa myöhemmin päässäni naksahti jokin aikuistumista tarvinnut neuroni kohdilleen ja kipitin nöyrästi pyytämään anteeksi ja valittelemaan sitä miten minulla on paha asenne ongelma, kun en pysty puhumaan ongelmistani suoraan. Zeniläinen rauha laskeutui. Hämmentävä tunne.
Joten arvot ihmiset, suosittelen kokemuksen syvällä rintaäänellä suoraan puhumista, oman väärässä olon myöntämistä ja anteeksi pyytämistä. Vähentää ahdistuksen tunnetta ja rentouttaa kodin ilmapiiriä kummasti.
Ihanaa rauhanpiipun polttelua koti-iltoihin koko ihmiskunnalle!
Kuva: designzzz.com