Subjekti. Objekti.
Ollako subjekti, ollako objekti, kas siinäpä filosofinen kysymys. Tälä hetkellä tuntuu siltä, että olen mieluummin se tekijä kuin toisen minuun kohdistamien toimien kautta olemassa oleva objekti. Ei sillä, että voisin edes valita, koska olen automaattisesti subjekti: vapaalla tahdolla, äärettömällä vapaudella ja vastuulla kuorutettu eksistoija.
Pyydän jo tässä vaiheessa tekstiä anteeksi sitä, että käytän filosofian termejä, mutta minkäs teen, kun ajatushermot kutkutustilaan nostatti mikäpä muukaan kuin Jean-Paul Sartre. Luin loppuun Esa Saarisen kirjoittaman ensimmäisen (vuosimallia 1981) suomenkielisen katsauksen ranskalaisfilosofin ajatuksiin. Nyt sitten pohdiskelenkin naisen olemista subjektina ja yrityksiä tehdä naisesta instrumentti ja objekti.
”Hugh Hefner: Naiset ovat seksiobjekteja” , MTV3.fi 5.8.2010
Suuren yhteiskunnallisen ajattelijan, eli mediatrollin, Hugh Hefnerin mielestä uusia sukupolvia ei syntyisi mikäli naiset eivät olisi seksiobjekteja. Miehen mielestä sukupuolten välinen seksuaalinen vetovoima pyörittää maailmaa ja siihen perustuvat niin naisten minihameiden kuin huulipunankin käyttö. Eli naiset ovat seksiobjekteja koska sukupuolten välinen seksuaalinen vetovoima vaatii sitä. En ihan ymmärtänyt Hefnerin ajatteluun kätkeytynyttä logiikkaa. Siis naiset ovat objekteja, koska sukupuolten välinen vetovoima sitä vaatii? Eikö sukupuolia ole kaksi? Lisäännytäänkö fundamentalistipiireissä ollenkaan kun itsensä ehostaminen on kielletty? Miksi naisten pitää olla tässä yhtälössä seksiobjekteja? Ja miten ihmeessä sukupuoliakti ja ihmiskunta selvisivät keskiajasta, kun kenelläkään ei ollut minihameita tai huulipunaa?
Niin hassunhauskalta kuin Hefnerin senilöityvien aivosolujen ja 50-lukuisen arvomaailman cocktaili tuntuukin, hänellä on hyvin paljon ajatusveljiä. Se taas ei sitten naurata enää tippaakaan.
”Onko mitään toista olemisluokkaa, joka nykypäivänä olisi yhtä selvästi relationaalista, olemista toisen kautta, kuin juuri naisena oleminen? Tämä oli Simone de Beauvoirin lähtökohta Toisessa sukupuolessa, nainen määrittäytyy sen kautta, ettei ole mies.
Sartren analyysi sopii naisen tilanteeseen miltei sanasta sanaan. Nainen on olemassa sikäli kuin hän on olemassa toisen katseen objektina. Nainen on siis olemassa vain välillisesti, toisen (miehen) kautta – tämä on miten hänet hahmotetaan, tämä on miten hän hahmottaa itsensä. Hän on olemassa sikäli kuin on katseen kohteena: siitä naisen luonnolliseksi uskottu kiinnostus omaa ulkonäköään kohtaan. Naisen on oltava kaunis, visuaalisesti spektakulaari, sillä mitä näyttävämpi ja lumoavampi hän on, sitä varmemmin hän vangitsee toisen katseen: ja mitä enemmän hän on toisen katseen kohteena, sitä lujemmin hän on olemassa.
(…) Naisen instrumentaalisuus — oleminen instrumenttina — on nykyisin niin hyvin dokumentoitu, että meidän ei tarvitse asiaa lähemmin tarkastella. Hän syöttää Toisen. Hän juottaa Toisen. Hän järjestelee ja hoitaa toisen muita instrumentteja, toimien jonkilaisena yli-instrumenttina. Lisäksi tulee vielä tuo ilmeisin nainen-instrumentti-esineenä ominaisuus: nainen seksuaali-instrumenttina. Tämä on ylin ja tärkein hänen objektivoidun instrumenttiminänsä ominaisuuksista, koska Toinen ei, ainakaan toistaiseksi, ole pystynyt keksimään parempaakaan instrumenttia tälle elämän alueelle sattuviin projekteihinsa.”
Saarinen, Esa: Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia, sivut 241-242, Fanzine kustannus, 1983, ISBN 951-9287-02-7
Juuri tämä nainen objektina, naisen oleminen katseen kohteena ja naisen oleminen jonain määrätynlaisen käyttöfunktion omaavana, miehelle alisteisena instrumenttina, on se mikä nykykeskusteluissakin monesti mättää. Täällä Lilyssäkään ei voi välttää naissukupuoleen katkeroituneita miehiä, jokta ovat instrumentalisoineet ja objektoineet naisen olioksi, jolla on velvollisuus, velvollisuus toimia instrumenttina miehen sperma-ulos-putkesta-projekteissa. On surullista tuottaa pettymys, mutta minä en ole objekti. Eikä kukaan muukaan täällä Lilyssä vaikuttava ole objekti.
OLEMME SUBJEKTEJA, voi hyvänen aika!
Subjektiksi ihmisen tekee ihmiselle ominainen vapaa mieli. Olemme vapaita ajattelemaan mitä tahansa, eikä tätä ominaisuutta voi meiltä riistää, sillä mieltä ei voi kahlita. Ihminen joutuu joka ikinen olemisensa hetki tekemään päätöksiä, päätöksiä joita on vapaa tekemään, mutta joista omaa myös niiden täyden vastuun. Vastuu on aina päätöksen tekijällä, riippumatta siitä, millaisissa olosuhteissa se on tehty. Korkeintaan mielisairaus voi riistää meiltä vapaan olemisen ja päätöksen teon, mutta muutoin, myös humalassa tehtyjen idiotismien äärellä, olemme vastuussa omista teoistamme, täysin.
Kirjoittamani ”Parisuhde ei ole biologinen tarve eikä vankila” -jutun kommenttiboksissa esiintyi miespuolisia ajatuspiereskelijöitä (anteeksi termi, mutta mielestäni mielipiteenne eivät olleet loppuun asti ajateltuja). En kehota lukemaan heidän ajatuksiaan, mutta juuri heidän keskiaikaisen asennemaailmansa takia päätin julkaista tämän jutun, joka on levännyt Luonnokset -kansiossani jo toista viikkoa.
Jopa tuossa yläpuolella olevassa kuvassa Hefnerin kainalossa kekkaloivat naiset ovat paikkansa itse valinneet. Subjekteina, omasta halustaan, omalla päätöksellään he ovat menneet jonkinsorttisiin Playboy -kuvauksiin ja ruvenneet puputytöiksi. Mikäpä siinä, jos haluaa eläkkeelle (ja pakolliselle uudelle uralle) 28-vuotiaana. He ovat vapaita tekemään näin, he ovat myös vapaita häipymään playboykartanosta ja muuttamaan nunnaluostariin jos he niin haluavat. Tästä päätöksestä (ja yhdestäkään muusta) he eivät ole tilivelvollisia yhdellekään MRA-aktivistille. Eivät niin yhdellekään.
Loppuun kivasti omiin vajavaisuuksinsa suhtautuvia miehiä, joille 30 sekunnin kestokyky ei ole ongelma:
Kuva: mtv3.fi