Kolmas silmä
Tapaus: Muumin korvanlämmittimet, lokakuu 2011, Tampere
Vähän tuo lasisilmä kieltämättä auringonpaisteessa kiiltelee, mutta ei hätää. Aurinkolasit vaan päähän, jos ”kompaktin” järkkkärini objektiivi häikäisee. Toisaalta, ei sitä aina muutenkaan kadulla eteensä näe. Siksi sitä katselee ihan mielellään mitä kameran muistikortilta löytyy. Suhteeni kameraan pohjaa likinäköisen kaipuulle terävään kuvaan. Rillirouskuna ja ajatuksissani kulkijana koen erityisen helpottavaksi mahdollisuuden palata menneisiin hetkiin valokuvakansion äärellä. Kamera kädessä olen myös enemmän hereillä. Aistini ovat auki ja näen joka puolella kuvapotentiaalia.
Kamerarakkauteni negatiiviset puolet ovat kuitenkin jo alkaneet esittäytyä. Joka päivä ei kameraa viitsi kanniskella. Ihan jo hartiaseuden terveyteen liittyvistä syistä. Ehkä kuitenkin pitäisi. Sekös vasta harmittaa, kun kuvia jää ottamatta. Liian harvoin kamerattomissa tilanteissa muistan, että niin, onhan minulla se kännykkäkin. Kännykässä on kamera, surkea kamera, mutta kamera kuitenkin. Sillä kuvasin myös tekstin alussa köllöttävän lapasmuumin. Kuvan laatu on yllättävän korkea, kun ottaa huomioon millaista korruptoitunutta pikseliödeemaa puhelimeni yleisimmin tuottaa. Olen kuitenkin kiitollinen. Kuva on olemassa! Hetki on taltioitu! IIH!
Tapaus: Peräpeilistä katulamppuun ommeltu nalle, huhtikuu 2012, Rovaniemi
(Kuka ompelee supervanhan tamperelaishotellin mainosnalle tolppaan Rovaniemellä?)
Kuvaamisella on muitakibn funktioita, kuin tallentaa silmille sumeita tuokiokuvia. Väitän, että kamera on sosiaalinen media. Valokuva jos mikä mahdollistaa tarinan kerronnan ihan uudella tasolla. On eriaisa kertoa muumipatsaasta, jolla oli lapaset korvissa, kuin näyttää kyseisestä tapauksesta valokuva. Vaikka elämme kuvanmuokkauksen armoitettua aikakautta, on valokuvalla edelleen uskomattoman suuri painoarvo. Jos minulla on esittää kuva Muumista jolla on lapaset korvissa, niin kai hittovie olen tosissani sen kanssa, että olen nähnyt tämä otuksen? Periaatteessa olisin voinut koostaa kuvan hirveällä vaivalla photoshopissa. En tosin millään viitsisi nähdä niin suurta vaivaa valehdellakseni kuvallisesti. Siihen ehkä ihmisten luottamus valokuvia kohtaan perustuukin. Kai se nyt on totta, kuka jaksaa nähdä vaivaa valehdellakseen.
Valokuva on kuitenkin kuin sanat sen lisäksi, että se on katkelma näköaistia. Valokuva on aina rajaus tilanteesta, tuokio välähdys suuren maiseman yksityiskohdasta. Valokuvalla voi valehdella vaikka se olisi kuvana muokkaamaton. Kukapa ei haluaisi poistaa niitä huonoja otoksia kuva-arkistoistaan, vaikka ne ovat yhtä tosia, kuin ne otokset, joissa sädehtii kuin Naantalin aurinko? Poistaminen on muutenkin mukavaa. Sitä ikäänkuin hallitsee informaatiomassaa, jonka itsestään on haalinut, kiillottaa omaa teoreettista julkisuus kuvaansa. Itselleen ja omalla kuvakokoelmalleen. Jännää on.
Ehkä kolmas silmä halutaan pitää erityissilmänä. Toiset metsästävät kameralla vain pelkkää kauneutta. Se sallittakoon. Onhan meillä ne kaksi muuta kaikelle muulle.