Kun sanottava loppuu, sitä voinee sitten oksentaa glitteriä?

Voi kun minä niin haluaisin pitää Azealia Banksistä, mutta tämä missio muuttumassa aina vain vaikeammaksi. Muikkelin uusimmasta Atlantis -videosta mielipiteeni on vielä  5. katsomiskerran jälkeenkin ”paskaa”. Musiikki ei jää mieleen, videossa on muutama kiva visuaalinen elementti. Päälimmäisenä mieleen kuitenkin jää lähinnä ”hindi-goes-digi-oksennus-karkkiväreissä-kato-delfiini-glitteri-yrjösin-mitä-tänään-on-ruoaksi”. Mikäli haluaisin elämääni pelkkää visuaalipurjostkelua, löydän kiitos vain Tumblriin omin avuinkin.

Sääli, kertakaikkisen sääli. 

Liqourice oli mahtava videona ja biisinä. Sen jälkeen odotin Azealialta enemmän. Jee, levysoppari alla ja massia videon kasaamiseenkin löytyy. Sieltä olisi voinut tulla jotain todella upeaa pihalle. Siinä missä Lana del Reytä alkoivat vaivata pompöösit ”puolenillanelokuva” -musiikkivideot, Azealialla näyttäisi olla kova tarve esittää joko kuuluvansa edelleen jonnekin ug-indieräppikategoriaan tai sitten päästä seapunkin viralliseksi keulakuva misuliksi. 

(Rohkeat, verkkokalvojen äkillistä verenvuotoa pelkäämättömät voiva kuvahakugooglettaa termiä. En silti suosittele toimenpidettä, mikäli ajatus psykedelian, grungen, hippeilyn ja yleisen ysärinostalgian äpärälapsesta pelottaa.)  

Kun palataan juurille ja 212:n videoon, niin Atlantis näyttää entistä järkyttävältä yrjöpuurolta. Siinä missä 212 on riisuttuun visuaalisuuteen nojaava, musiikille enemmän painoarvoa antava video, hukkuu Atlantiksen musiikki visuaalisuuden alle auttamattomasti. Mitäänsanomattomuus.

Taas yksi maanantain tuntuinen pettymysten tiistai, jona netissä pörröilystä tulee vain keskinkertaisesti paha mieli. Menen piiloon peiton alle tältä pahalta maailmalta. Heippa. Katson huomenna aihepiiriä uusin silmin ja löydän ehkä jotain positiivistakin. Tai sitten en.