Tiedostava tallaaja ja vaatetuksen jokapäiväinen kiirastuli

Minulla ei valitettavasti ole aikaa askarrella kuvan mukaista hellyyttävää, feministisesti kantaa ottavaa & postmodernisti kiinnostavaa muotinukkehametta, joten joudun hankkimaan pääosan vaatteistani ostopalveluna. Eikä se ole mikään helppo puuha, kun ottaa huomioon, että minusta on mukavinta mieltää itseni tiedostavaksi ihmiseksi. Siis juuri sellaiseksi, joka heristelee sormella kohti monikansallisia jättikorporaatioita, tihrustaa itkua kun Somaliassa 260 000 ihmistä kuolee nälkään ja jättää kaiken maailman parabeenit ostamatta koska pelkää rintasyöpää.

Vaatekaupassa olen kuitenkin eri ihminen. Vaatekaupassa en ajattele 18 tunnin työpäiviä keuhkokuumeessa paahtavia filippiiniläisiä teinityttöjä tai romahtaneeseen tehdashalliin murskaantuneita bangladeshilaisia. Vaatekaupassa minä olen maailman napa ja suurin ongelmani on, ettei takapuolelleni sopivia kolttuja ole kaupan.

En haluaisi, että minulla on kivaa vaatekaupassa. Haluaisin rypeä syyllisyydessä, sillä lompakkoni portinvartijana olen paha ihminen. Mutta ei, en ryve, vaan ostan ne kolmannet kymmenennet värikkäät sukkahousut ja kotimatkalla poikkean noukkimassa kirpputorilta sen ”todella pätevän oloisen suomi-vintage neulehameen, jossa on hyvä polkea sitten ensitalvena kun lunta sataa vaakatasossa silmiin”.  Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä vaatekaupassa?

Tykkään kovasti arvostella muita. Arvostelenkin siis vaihteeksi itseäni ja moraalista tekopyhyyttäni pukeutumisen suhteen. On helppoa nillittää mainonnan epäkohdista, vaateteollisuuden pimeistä puolista tai epärealistisesta naiskuvasta, mutta on huomattavasti vaikeampaa pukeutua niinkuin haluaa. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, etten kehtaisi liihottaa kesäisillä kaduilla hopeatrikoiden ja kultalameepaiden yhdistelmässä, jota täydentää kokonaisuuteen sopimattomat kuralenkkarit. Nyt ongelmana ei ole kehtaaminen vaan aivan muut seikat.

Probleemina on, että pukeutuessani haluaisin:

• rakentaa parempaa mailmaa, eli olla varma, ettei vaatteita ompele kukaan nälkäpalkalla, puoliorjana ja tehdaskemikaaleihin kuollen
• suosia kotimaista, koska työllisyys ja muuta kivaa
• olla viehko olematta seksiobjekti, haluan pitää peilikuvastani ilman, että joku Jorma-Pertti kouraisee perseestä (vaikka mikään vaate ei ole lupalappu perseen kourimiselle)
• pelastaa sademetsät, jääkarhut ja Intian suuret joet, eli käyttää vähällä kemikaalikuormituksella toteutettuja kangasluomuksia, jotka eivät ui maaöjyssä tai ole valmistettu sadenmetsän puilla sähköä tuottavassa tehtaassa

Sen sijaan toimin niin, että:

• ostan halpoja rättejä, kun minulla ei ole muka muuhun varaa
• kirpputorirottana rohmuan kaappini täyteen myös käyttämättä jääviä 2nd hand -aarteita (kukaanhan ei tunnetusti pärjää ilman leopardipörrötekoturkkia tai diesellätäkön värisiä lasihelmiä)
• ostan sateenkaaren kirkkaimpia värejä ja mustaa, eli juuri niitä suurimman kemikaalikuormituksen aiheuttavia mörököllejä
• ostan kolmannen maailman alivarustetuissa tehtaissa teini-ikäisten puoliorjien palkattomina ylitöinä ompelemia tuontivaatteita, en kotimaista

Eettinen pukeutuminen on hemmetin vaikea tehtävä toteuttaa. Ensinnäkin, tarvitaan rahaa, jotta on mahdollista hankkia kaiken maailman ”sweat free-rainforrest alliance- reilukauppa” -sertifikaateilla varustettuja hyvän mielen vaatteita. Senkin jälkeen tuntuu tekopyhältä. Mikäli minä tusinatassale hankin iloisten täyspalkkaa nauttivien pakistanilaisten reilussa työpajassa pyöräyttämät tennistossut, tunnen lähinnä ostaneeni itselleni puhtaan omatunnon. Tennistossuissani linkittyisin kuitenkin siihen keskivertoon länsimaiseen visuaaliseen kulttuuriin kenttään, jossa tennareita ostetaan koska ne ovat jossain määrin cool, eikä siksi että ne on tuotettu todella eettisesti.

Toinen iso ongelmatekijä eettisissä ja ekovaatteissa myös on: niistä näkee että ne ovat ekovaatteita. Yksi elämäni karseimmista ostoksillakäyntikokemuksista kulminoitui viime lokakuussa Berliinissä, kun otimme U-Bahnin Mondon matkaoppaassakin mainostettuun Galeria Naturkaufhausiin. Ajattelin, että luomutavaratalona mainostetussa viisikerroksisessa luonnonmukaisuuden kauppallisessa temppelissä olisi esiintynyt koko ekomuodin positiivinen ulottuvuus. Sääli, että olin väärässä. Perillä odotti Buddhan suitsukepallihien hajuinen, kahdensadaneuron lampaankarvallapäälystettyjä puupalleja myyvä elitististen kulttuuritätien vaatehtimo. Ostimme ylihintaista raakasuklaata ja Johan Bülowin ”hipsterilakritsia” ja hiippailimme vähin äänin ulos. Kokemus kaikessa riemun pilaamisessaan vain vahvisti käsitystäni siitä, että ekovaatteet näyttävät El Naturalistalta (eli siltä, miltä minä en halua näyttää).

Kun kaipaa tylsistä tylsistä tylsimpiä perusvaatteita tai vähän katutyylisempiä tuotoksia ekoina, eettisinä tai edes istuvana 2nd-handinä, menee monesti sormi suuhun. Kaikista ennustuksista huolimatta mistään ei ole noussut hyvännäköistä ja pelkästään eettisesti kestävää vaatetta tuottavaa suosittua ketjua. Se on hiton sääli, sillä tilausta olisi.

Kuva: piccsy.com