Oh Joan…
On sulla muodot veenuksen, daa dirlan dirlan daa… ja sitten asiaan.
Siinä missä 90-luvulla, pamelailmapallojen aikakaudella, keskiverto mimmi kiitteli Kate Mossin tasaista rintakehää ulkonäkö kompleksiensa häivyttämisestä, minä taidan vasta nyt kyllästyä kriiseilemään ulkonäöstäni. Kiitän tästä niitä tyyppejä, jotka päättivät kiikuttaa tv-ruutuun tämän naisen. Christina Hendricksin kroppassa on nimittäin jotain hyvin tuttua. Okei, minulla on luultavammin leveämpi ahteri, pienemmät tissti ja löysempi kureliivi, mutta joka tapauksessa olen 14-vuotiaasta näyttänyt enemmän Marilyniltä kuin Kate Mossilta. Ja Marilyniä ei pahemmin populäärikulttuurin kuvastossa ole näkynyt kuin nostalgia ihastelun nimissä.
Moderni nainen on kyyninen, wonderbra-älykkö eikä ”muodot veenuksen” hepsankeikka. Paljettitoppi, löysä sifonkitunika ja ylisuuret kaula-aukot näyttävät kropallani joko sirkushuvilta, teltalta tai pornoleffan koekuvauksilta. Koko teini-iän heittäydyin tekodramaattisena kohtalon uhriksi ja jolkotin menemään teltoissa. Omistan kerrallaan korkeintaan kolmet housut, koska jokainen kerta sovituskopissa housujen kanssa tuottaa itkupotkuraivarit. Pylly ei tunnu mahtuvan mihinkään ja jos mahtuu, niin sitten housujen vyötärö kasaantuu lanteille aivan kuin olisin raskaus/kaljamahan puutteessa. Ei ollut teininä kovinkaan mieltäylentävää, varsinkaan kun olin viehättynyt rockestetiikasta, jonne iso takalisto ei tunnu istuvan sitten millään. Voisin kertoa pari vitsiä nahkahousuista ja nakkimakkaroista, ellei pelkkä ajatus itkettäisi.
Nyt on kuitenkin ihanaa. Asettelen kellohelmaisen mekkoni vyötärönauhaa oikealle kohdalle ja hymyilen maanisesti vyötärölleni. Ai että on kivaa kun on sellainen! Kevät projektini ”sikspäkki” jäi vähän puolitiehen. Ylimmät kaksi vatsalihasta taistelevat näkyvyydestä, mutta muuten massu on se sama jota jo lapsena ihmettelin. Universumin syvin napa. Ihan kiva maha, ei sitä Voguen kanteen ikinä tule saamaan, mutta se on oma rakas massuni.
Mad Menin Joanin tai no, Christina Hendricksin mahasta minulla ei ole visuaalista informaatiota. Selkämakkarat olen kyllä nähnyt ja pidän niistä. Kyllä se nyt vaan taitaa olla niin että tissien ja pepun kanssa samaan pakettiin on turha kuvitella änkevänsä pyykkilauta vatsaa. Playboyn ja Cosmon photoshopvelhot voivat elätellä aiheesta vaikka miten villejä fantasioita, mutta totuus on se, että naisen ruumiissa on tarkoituskin olla vähän pehmoista. En puolla valtavia turvatyynyjä tai kroppaa joka saa aikaan raskausepäilyjä, mutta jotenkin on äärettömän surullista, että monet toimivan, kauniin ja viehkeän kropan omistavat naiset näkevät pahimmillaan joka päivä kamalaa vaivaa ollakseen laihoja.
Typerien mikälie-majuri-kenraali-nobody-suurisuiden Hägglundien saadessa mediatilaa naisen takapuolta koskevilla epärealistisilla vinkunoillaan, voi vain miettiä että mikäs se naisen kropan syvin olemus oikeasti on. Jotenkaan en voi olla ajattelematta, että koko kropan pointti on se, että mieli viihtyy siellä sisällä. Oli sitten ahteri ladonoven kokoinen tai hartioita kapeampi. Hittoako se reservinupseerisolttupaapoille kuuluu. Ja jos vaatteet ei istu, niin kuka käski ostaa sen teltan ja teltallekin voi tehdä vyöllä ihmeitä.
Huomenna, tajuttoman myöhään, Suomen töllötin eetteri alkaa taas lähettää Mad Menin 60-luvun visuaalista ärsykettä. Ihailen tätä mahtavuutta luultavammin nettikaistalta vasta ylihuomenna, mutta on mahtavaa tietää, että Mad Men tulee taas, vyötärö edellä. Teroitan huulipunan jo nyt.
Jostain syystä piirrosversiotani kuitenkin ahdistaa olla tässä. Ehkä häntä pierettää. Tai hän ihmettelee missä on kaula. Kyllä se on tallessa.
Kuvien autenttiset alkulähteet: thedailybinge.com, jewelry.com, splendora.com