Vihaan sinua Tuomas Vimma
Olisin voinut jättää otsikon kirjoittamatta, mikäli en eräällä keväisellä kirpparireissulla olisi poiminut mukaani 50 sentin arvoista pokkaria, jonka kansi oli epämäärisen graafisesti kuvitettu ja takakansiteksti kuului kutakuinkin seuraavasti: ”On vaikee olla nöyrä, kun on niin vitun hyvä.” Ärsyttävän hyvä, niin ärsyttävän hyvä, että lukijaakin vituttaa.
Käytännössä Helsinki 12 lähti mukaani ihan vain sen takia, että takakannessa luvattiin sikailua 90-luvun lopun mainosmaailmassa ja minähän nyt syön kuin pulu eilistä hampurilaista, jos tarjolla on mitä tahansa kulttuurituotetta, joka sivuaa alaani edes vessatuokion verran. Lisäksi olen jostain syystä viehtynyt teoksiin, joissa nenäkarvat poistetaan turhan innokkaalla kokkelin käytöllä ja puolet hahmoista on jatkuvasti jonkin sorttisessa vakavassa lirissä. No, siinähän sitä meni kätevästi pari iltaa, kun istuin nokkaa kiinni kirjassa. Parisuhde kärsi ja naama kukki kun ruokavalion pääpaino siirtyi e-koodattuihin kakkanuudeleihin.
Toissapäivänä aloin lueskella lähikirjastoratsiani jälkeen mukaan lähtenyttä kirjailijan kakkosteosta Toinen. Menin yöllä nukkumaan kahdelta. Kirja on luettuna, enkä tiedä kummasta pidin enemmän Fredéric Beigberin 8,99€:stä vaiko Vimman hengentuotteista. Jälleen olen kuitenkin vihainen, lähinnä vihainen itselleni siitä, että minä, jo lukio aikoina liian pitkiä ja typerillä vertauskuvilla kuorutettuja lauseita rakennellut kakara, häpeilen kirjoittelemisiani ja tungen ne mahdollisimman syvälle pöytälaatikkoon, kun maailma on täynnä Vimman kaltaisia kirjoittajia, jotka eivät häpeä kielenkäyttöään ja esittelevät vaikka koko Alkon katalogin teoksessaan, jos heitä sattuu huvittamaan.
Lisäksi Vimmassa minua ärsyttää sen vauvanaama. Miten noin kertakaikkisen herttaisen näköinen mies voi kirjoittaa tuollaista sikailua? Jep, moni kakku päältä kaunis ja pari muuta aiheeseen sopivaa kliseetä, mutta ei se poista hämmenystäni. Olem jälleen kerran lauserakennerakastunut kirjailijaan, joka saa minut raapimaan loputkin hilseet päästäni. Vihaan tätä tunnetilaa.
Tämän kirjoituksen taustamusiikiksi ei oikein sovi Belle & Sebastianin Dear Catasthrophe Waitress, mutta siellä se vaan soi, kuin mielenvikainen väärällä osastolla.