Sinä olet ruma, läski ja muutenkin fiksauksen tarpeessa
Näin flunssan ja sairasloman kunniaksi katselin Yle Areenalta dokumenttia aiheesta mikä saa naiset tuntemaan itsensä yli-ikäisiksi jo 35-vuotiaana. Sunny Bergmanin dokumentti oli oikeasti hyvä ja avasi taas vaihteeksi käsityksiäni, suosittelen. Löytyy täältä ja katseluaikaa on vielä 12 päivää. Toisaalta, jos pelottaa silmien avaaminen, voi ohjelman skipata.
Dokumentissa eräs nainen sanoi ääneen asian, jonka olen jo pidemmän aikaa aavistellut olevan totta: hyvännäköiset ihmiset pärjäävät työelämässä paremmin, ainakin jos kyse on naispuolisesta työntekijästä. Kassalle ja projektin johtotähdeksi on helpompi istuttaa sirpsakka ja kiinteäposkinen tättähäärä kuin ylipainoluokassa seilaavaa harmaaihoinen säkkikankaiden esittelynäyttely. Ainakin nykyisin kun elämme tässä jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa, jossa leipää ei tienata pöytään tehtaan savuissa tai pellon pientareella. Tavallaan ymmärrän, että itsestään huolehtivan näköinen ihminen on palaverissa vakuuttavampi kuin tukkapystyssä ja finnit tursoten viipottava toverinsa, mutta miten paljon voi tavalliselta keskivertokansalaiselta vaatia?
Eivätkö rypytkään ole enää normaaleja? En minä muista tiedä, mutta minusta naururypyt ovat maailman ihanimpien asioiden listalla lähellä kärkeä. Tottakai rypytön naama kantaa kaikenlaisia viestejä siitä, millaisessa elämänvaiheessa niiden kantaja on tai on ollut ja mitä hänellä on vielä edessään. Minusta rypyt kuitenkin viestivät myös siitä, että olet nähnyt elämää, olet kokenut asioita, olet pätevämpi ja viisaampi kuin se parikymppinen pikkuvanha vastavalmistunut urakiitäjä. Ja rypyt pukevat niin naisia kuin miehiäkin. Hapan ilme sen sijaan ei pue ketään. Syy miksi monesti rypyt asssosioidaan negatiivisiksi johtuu siitä, että niiden kantajat murjottavat liikaa. Hymyilevät isovanhempani ovat maailman suloisimpia. Minusta olisi lähinnä kammottavaa jos jonain päivänä mennessäni heitä tapaamaan, kohtaisin kaksi kiristettyä rusinaa. Vanheneminen on kaunista ja väistämätöntä, miksi pitää tapella niin kovasti vastaan?
Dokumentin keskivaiheilla hollantilaisessa Jackie -naistenlehdessä työskentelevä nainen ihmettelee, kun dokumentaristi kertoo, miten hänelle tulee huono fiilis naistenlehden lukemisesta, kun hän huomaa, että hänen nilkansa ovat liian paksut ja rinnat liian pienet lehden mallityttöihin verrattuna (jotka siis ovat lehdenkin mukaan kuvankäsittelyllä luotuja fantasiaolentoja. Hänen näkemyksensä lukijan kohtaamisesta menee kutakuinkin sillä, että nähdessään mallitytsyn lukija inspiroituu ja alkaa harrastamaan liikuntaa ja pitämään huolta ulkonäöstään. Hänen mielestään lehteä voi katsella myös objektiivisesti, että ompas nättejä kuvia ja olla vertaamatta itseensä. Toinen toimituksen työntekijä vetoaa siihen, että kaikki kyllä tajuavat, että lehti esittää haavekuvia, eikä todellisuutta. Lisäksi kuulemma he, joita tällaiset asiat kirpaisevat ovat joko vähän tyhmiä tai heikolla itsetunnolla varustettuja ja siten haavoittuvampia. Ei kuulemma ole heidän vikansa, he tekevät vain muotilehteä.
Teki mieli kiljua riemusta kun dokumentaristi tivasi haaskalinnuiltaan, että hän siis on joko tyhmä tai huonolla itsetunnolla varustettu, kun häntä moinen epärealististen haahuilukuvien luominen häiritsee. Olen samaa mieltä, minulle tulee muotilehdistä paha mieli, koska ne ovat niin auttamattoman epärealistisia, koska ne lehdet kuitenkin myyvät meille jotain: naisihannetta ja elämäntapaa, eikä sitä voi irroittaa lehdistä. Jokainen kuva on ne tuhat sanaa ja jumalallisessa valokylvyssä esitetty anorektikko vesirajamekossa alkaa näyttää ihailemisen arvoiselta, jos kaikki vaatetukseen ja ulkonäköön keskittyvä päivittäinen kuvavirtamme keskittyy näihin jumalallisiin anorektikkoihin. Otan dokumentissa useasti vilahtaneen tutkijan mielipiteen tähän väliin siitä, vaikuttavatko epärealistiset kauneusihanteen kuvastot meihin. Siltä kuulemma näyttää. Turha väittää olevansa immuuni.
Kuluttaja jää pitkälti mainonnan armoille, koska naistenlehdet ja muotilehdet nojaavat taloudessaan suuresti kosmetiikka ja vaatemainoksiin. Jos samassa lehdessä, jossa mainostetaan uutta nassurasvaa, koko tökötti haukuttaisiin tehottomaksi, lähtisi mainostaja hyvin pian omille teilleen. Joten mitä tietoa meille jää ihonhoidosta kosmetiikkafirmojen vaikutuspiirin ulkopuolelta? Perinnerohdot ja uutterat luomubloggaajat? Tieto on silti hyvin polarisoitunutta, joko tai eikä välimaastoa. Harmi.
”Hei sulle sopisi laserilla tehtävä häpyhuulten muotoilu. Näyttäisit tosi esteettiseltä!” Anteeksi mitä, ne on häpyhuulet, kaksi lörppää, niiden tarkoitus ei jumalauta ole näyttää esteettiseltä! Ne on siellä alhaalla ihan sitä varten, että kikkeli sisään ja vauva ulos. Häpyhuulet eivät ole mikään koriste. Ihan oksettaa kun plastiikkakirurgi naama pokalla kertoo juontajalle, että hänen häpykummullaan on liikaa rasvaa, pimppaa voisi vähän kiristää ja häpyhuulia voisi tosiaan vähän pienentää. Voitaisko jättää se naisten häpyhuulten sörkkiminen kokonaan? Käsite tusinapillu sai kyllä juuri mielessäni ihan uuden merkityksen.
Nyt meillä on kauneusihanteita, joille ei ole vastaavuuksia luonnossa. koska suuri osa nykyisestä kauneuden kuvastosta on kuvakäsittelyohjelmilla ääreensä venytettyä. Kuten dokumentissakin sanotaan: Nykykauneusihanteet ovat siis käytännössä science fictioniä, koska ihailemme enemmän luomusta (rasvaimu, tissi-implantit, ankkahuulet) kuin todellista, normaalia naista.
Dokumentista tuli hyvin raskas olo. Toisaalta tunnen itseni hiton tyhmäksi, kun kaipailen laihempia sääriä, kun lyhyt vilkaisu suvun naisiin ja sota-ajan sukulaisvalokuviin sen todistaa: olen navettapolkusääristen sukua. Taidan tästä lähteä ostamaan lisää nenäliinoja ja unohtaa kauppareissun ajaksi ulkonäköpaineet. Ovathan ne pään sisällä ja juuri nyt sinne ei mahdu muuta kuin keskinkertainen kesäflunssa.