Älykkyys on vain saivartelun määrä suhteessa paradoksiin

Kevät on jännä. Se heilauttaa intentionaalisen tietoisuuden suuntautumisen uusille urille ja tekee itsereflektion sartrelaisen eksistentialismin valossa käytännössä mahdottomaksi, sillä pre-reflektoiva katsanta omaan sieluun objektisoi tietoisuuden ja tekee sen subjektiivisen tarkastelun paradoksaalisen mahdottomaksi. En taida itsekään tietää mitä juuri kirjoitin. 

Koska olen kaappihipsteri (siis ironisesti, vaikka sekin on jo niin 2010!), koen velvollisuudekseni lueskella loppuunmyytyjä 80-luvun fanzine -kustantamon filosofiaa koskevia teoksia. Ja koska Esa Saarinen on mun tyyli-idoli, niin siinäpä syytä kahta kauheammin lukaista yläpuolen kuvassa killittelevä teos.

Perusolettamukseni kaikkea filosofiaa koskien on: päähän tässä hajoaa, kun jutun taso menee yli hilseen tehokkaammin kuin se hilseshampoo. Ilmeisemmin juuri tästä syystä olen todennut jo ennen Sartreen filosofiointeihin tutustumistani, että ihminen on elämänsä, ei enempää eikä vähempää. Siksi kannattaakin kiinnostua kaikista niistä asioista jotka vielä kolme vuotta sitten tuntuivat rajattomalta typeryydeltä: filosofiasta, yhteiskuntatieteistä ja kunnallispolitiikasta. 

Ehkä tässä on loppujen lopuksi kyse siitä, että haluan tarkastella elämääni ja uusia pehmoisia puuvillasukkiani aiempaa laajemmasta kontekstista, vaikka olenin olentona-itselleni rajoittunut tapaus ja muutenkin yleisellä tasolla hukassa oman eksistenssini kanssa.

Loppuun tajunnanvirtaan todella hyvin lomittuvan, suuren muumifilosofi Piisamirotan ajatuksia naisista, maailmanlopusta ja elämästä yleensä.

http://youtu.be/_Lq_JVdiliM

 

Kuva: suomenkuvalehti.fi (ylläri)