Blogaaja saa laskelmoida, editoida, puunata ja kiilottaa
Sotikoot kaikkia blogaamisen esteettisiä normeja vastaan, minä postaan Nellan Miss Nella Jives -palstan juttuun kirjoittamani kommentin lähes editoimattomana uudelleen. Haluan kunnioittaa blogaajien oikeutta hattaraisessa pintakoreudessa elämiseen.
En oikein hahmota, miten blogiminän rakentaminen eroaa sosiaalisen minän rakentamisesta. Jokainen ihminen, aivan jokainen ihminen, esittää jotain roolia sosiaalisissa tilanteissa, käytiin ne sitten reaalimaailmassa tai bittiavaruudessa. Rooleissa sinänsä ei ole mitään teennäistä tai valheellista, vaan niiden kautta sosiaaliset tilanteet otetaan haltuun kullekin persoonallisella tavalla.
Toiset meistä ovat sosiaalisissa tilanteissa puheenjohtajia, toiset vitsiniekkoja, kolmannet kyynikoita, neljännet hiljaisia pohtijoita jotka sanovat joskus painavan sanan, viidennet ovat koko ajan jokseenkin vaivautuneita ja kuudennet ehkä jotain muuta. Suurin osa meistä käyttäytyy pitkälti tutuissa sosiaalisissa tilanteissa samansuuntaisesti. Höpöttäjät höpöttäjät, mököttäjät mököttävät. Toiset ottavat netissä toisenlaisen roolin, toiset eivät.
Varsin iso osa ihmiskunnasta haluaa kuitenkin antaa itsestään parhaan mahdollisen vaikutelman ympäröivälle maailmalle. Tämän vaikutelman syntymiseen vaikuttaa ympäröivä kulttuurin ja käytöskoodiston lisäksi kaikki ne viestit jotka välitämme itsestämme. Siisti pukeutuminen on valinta, jolla yleensä pyritään viestittäämään jotain. Uusimmalla puhelinmallilla on kannettavanaan varsinaisen funktionsa lisäksi useita visuaalisia viestejä. Sillä, kerrommeko viime perjantaisesta ripulistamme internetissä ON VÄLIÄ.
Ihmiset jotka kirjoittavat netissä blogia omalla nimellään tai naamallaan tiedostavat että blogi on aina jollain tasolla heidän visuaalinen käyntkorttinsa. Jos googlettamalla blogaajan nimeä, löytyy tämän blogi, niin luulisi blogaajan haluavan vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia blogi herättää. Kuka tahansa, vaikka tuleva työnantaja tai potentiaalinen treffikumppani voi heidät sieltä löytää. On varsin kurjaa, mikäli muuten kivan sisustusruokamatkapienoisautoruuvimeisseli -blogista puolet on nillitystä siitä miten vessapaperi loppui ja sukissa on reikä. Harva meistä haluaa leimautua nillittäjäksi, jonka nillitykset ovat kaikkien saatavissa tiedon valtatiellä 24/7. (Whine voi toki olla mahtava aihe blogaukselle, johan tiiti sen osoittaa).
Laskelmointi on todella ihmisystävällistä toimintaa. Se, että joku viitsii keskittyä blogissaan vain siihen mikä tuottaa hänelle ”iih, ihanaa”- ja ”jes, mahtavaa”- kokemuksia, on juurikin hyvä juttu. Maailmassa on ihan tarpeeksi sotia, nälänhätää, oksennustaudissa vietettyjä deadlineviikkoja, kuolleita linnunpoikasia ja hiertäviä kenkiä ilman, että niistä erikseen tarvitsee mainita. Ehkä harmaan arjen synkkien syhmyröiden keskellä on välillä ihan kiva velloa jossain päivän paisteisten vaahterapuistikkojen ja hattaran väristen baby doll -mekkojen imelän ällösöpössä maailmassa, missä kaikki tuoksuu kanelilta ja tuoreet mansikat sulavat kielelle.
Kuten Eeva Kolu jo omassa kommentissaan sanoi, suurin osa blogaajista haluaa aidosti vaan kirjoittaa kivoista jutuista. Itsesäälissä vellominen onnistuu ilman blogejakin, sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Kuva: Sasha Stone, Klovni (1931)