Feikkihomoaallot

Löytyipä taas syy siihen, miksi heteromiehet pitävät homomiehiä nihkeänä olemassa olon muotona. On olemassa todellinen heteromiehen ongelma, joka taatusti kaivertaa ronskimmankin miehen sielua ja itsetuntoa, jos se sattuu omalle kohdalle. En tiedä, moniko teistä on törmännyt feikkihomoaaltojen ilmiöön.

Niin kutsuttu homotutka eli kyky tunnistaa homoseksuaaliset ihmiset, on kiistelty aihe, mutta osalla väestöstä se on jopa yliopistollisten tutkimusten perusteella olemassa. Toiset perustelevat kykyä ylikierroksilla käyvällä hajuaistilla (homomiesten hiki hieman äitelämpää korkeamman estrogeenitason takia kuin heteromiesten tunkkainen ”perushiki”). Toiset väittävät että kyse on vain kyvystä tunnistaa kulttuurillisesti homojen kehonkieleen kytkeytyneitä eleitä. Itse väittäisin, ettei se ole ainakaan hajuaistista kiinni. Haistan ystävieni ominaistuoksun metrien päästä, mutta teinivuosilta takanani on muutama pateettinen salainen ihastus homopoikiin/-miehiin. Vika voi olla siinäkin, että olen niitä ihmisiä joiden homotutka on onneton. En tunnista homoa vaikka se kävelisi vastaan pinkki höyhenpuuhka viuhuen. No, ehkä siinä höyhenpuuhkatapauksessa ja silloin kun juttukaveri ei muusta puhu kuin poikaystävästään.

Mutta ne feikkihomoaallot, niistä piti puhumani! Jouduin loppukesästä kuuntelemaan erään kaverini nillitystä siitä, miten hän lähettää ympäristöönsä homoaaltoja, vaikka on hetero. Monasti baarireissulla on kuulemma käynyt niin, että potentiaaliselta vaikuttanut ja illan verran jututettu tyttö hämmentyy loppuillasta, koska luuli poikaa homoksi. Itse en ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, enhän itse erota homoa heterosta. Mutta syksyn edetessä pidemmälle ja tuhansia toisiinsa liittymättömia keskusteluja myöhemmin olen huomannut että feikkihomoaallot ovat yllättävän laajalle levinnyt ongelma. 

Syyskuussa käyty baarivessakeskustelu itkuisen tuntemattoman tytön kanssa päätyi yhteenvetoon siitä, että mikäli hän ei halua lähettää miesten suuntaan feikkilesboaaltoja, niin kannattaa hymyillä niille pojille ja iskea silmää. Harvemmin lesbot miesten kanssa flirttailee. Lisäksi kannattaa välttää tyttökaverien kanssa pussailua tanssilavalla, jos koittaa vahvistaa yöelämässä heteroimagoaan.

Syyni kirjoittaa tästä aiheesta oli viimeviikonloppuinen jälleen kerran epäonnistunut gaydarin käyttöyritykseni. Tällä kertaa oletettavasti erehdyin luulemaan heteroa homoksi. Ehkä vika on ahtaassa käsityksessäni suomalaisten miesten pukeutumisesta. Jotenkin vaan en osannut odottaa että harvinaisen sliipattuun kampauksen, valkoisen neulepaidan, harmaiden jännittävästi leikattujen villakangashousujen (jos ne eivät olleet kalliit, designer tuote tai mystinen kirppislöytö, niin olen sokea) ja epätavanomaisten vaaleanruskeiden kenkien yhdistelmä olisi niin kutsuttu ”perushetsku”. Kun tähän lisätään vielä minun ja ystäväni tanssilattioilla harrastama yltiödramaattinen matadorin, Lady Gagan, pellebaletin ja Freddy Mercuryn liikehdintää yhdistelevä tanssityyli, niin luulisi, että tervejärkinen heteromies lähtisi karkuun (ja lujaa). 

Yhden yön tanssitoverimme kuitenki jäi seuraamme vielä pilkun jälkeenkin ja jutteli mukavia kun tasasimme hengitystä ja odotimme pahimman ihmisruuhkan laantumista, jotta viitsimme kävellä kotiin (ystäväni pummitupakanmetsästys ei tietysti liittynyt mihinkään). Jossain vaiheessa keskustelun taso vain muuttui sellaiseksi, että homousoletukset karisivat vähitellen ja minulle tuli kiire karata tilanteesta. Kello viideltä oli mussuttamassa nuudeleita ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni järkyttyneenä pieleen menneestä homotutkakokeilusta.

Voisiko tästä päivästä tehdä vaikka kansallisen feikkihomoaaltomiesten ja feikkilesboaaltonaisten muistopäivän? Tämä on oikeasti surullista.