Hei me tapellaan
Viikon virallinen tappelu Lilyssä käydään tällä hetkellä Aava Villimeren 21 syytä parantaa maailmaa palstalla, aiheesta kotiäitiys. Osallistuin itsekin, koska sapetti ja koska minulla on alhainen kynnys provosoitua argumentoinnista, joka osittain perustuu toisten mollaamiseen.
Aava Villimeren tarkoituksena käsittääkseni oli ylistää äitiyden ihanuutta ja sitä, miten upeaa on seurata lähituntumasta oman lapsen kasvua ja kehitystä. Kotiäitiys on hieno tapa saada lapsiin vahva emotionaalinen side ja tukea näiden alkutaivalta maailmassa. MUTTA, se, että jotkut valitsevat kotiäitiyden, ei tee uraäideistä sen huonompia äitejä, he ovat erilaisia äitejä, tätä kirjoituksessa ei ihan tavoitettu. Tappelussa sen sijaan kylläkin.
Alan ehdottamasti puoltaa argumentaation ja agitaation opetuksen määrän lisäämistä peruskoulutukseen. Nykyisin monet keskustelut ovat silkkaa epäkeskustelevaa tappelua, jossa kukin osapuoli jyrää omaa mielipidettään eteenpäin ottamatta mitenkään huomioon toisten osapuolten kantaa asiaan (en puhu nyt sinusta Aava hyvä, puhun ilmiöstä yleensä). Tämä on kamalan ahdistavaa, koska jos keskustelusta tulee epäkeskustelua, kukaan ei enää kykene muuttamaan mieltään ja ajattelu junnaa paikoillaan.
Osallistuin tässä taannoin lähinnä kuuntelijana keskusteluun, jossa väittelevinä osapuolina olivat umpihumalainen kommunisti ja kaksi kirkon nuorisoaktiivia. Kommunisti ei kyennyt näkemään kirkollisessa toiminnassa mitään hyvää ja paasasi kovaan ääneen siitä miten suurin osa pedofiileistä ja terroristeista on uskontoon hurahtaneita sekoboltsipipipäitä. Niin, muutahan siellä kirkossa ei tehdä kuin raiskataan pikkulapsia ja yllytetään autopommituksiin (huom. suurin osa maailman terroristi iskuista on luonteeltaan separatistista poliittista terrorismia, ei mitään Jihadia). Uskonto on kuitenkin lähtökohtaisesti filosofinen oppi hyvästä elämästä, eikä järjestelmä sortaa muita. Tämä ei mennyt perille keskustelun kovimman karjujan päähän, kaikki uskonto on saatanasta (heh) ja kirkkolla voi pyyhkiä takamusta ja Jeesus ei kuulu politiikkaan.
Minusta tuntui tätä hedelmätöntä yksisuuntaista mollausta kuunnellessani, että tätä tämä nykyään on. Miten voisi puhua enää keskustelusta kun toinen ei vastaa hänelle annettuihin ärsykkeisiin vaan pasaa ”mutta kun mä olen tätä mieltä, perhana!” Kyse oli toki yksittäisestä keskustelusta, jossa vihaisin rutputtaja oli humalassa, mutta vastaavanlaista käytöstä on havaittavissa ihan ”selväpäistenkin” joukossa.
Osataanko enää edes kunnolla keskustella vai onko kaiken oltava verbaalikisailua siitä, kuka saa sanottua viimeisen sanan? Oli sitten kyse karppaamisesta, kotiäitiydestä, vegaaneista, homoavioliitoista, designvesipulloista, itämeren rikkipäästödirektiiveistä tai sanomalehtimusteen lyijypitoisuuksista, niin monet ihmiset tuntuvat olevan täysin varmoja siitä, että heidän mielipiteensä on se ainoa oikea. Muiden mielipiteitä ei edes tarvitse kuunnella, koska oma on pyhä ja paras. Hävettää aina niin suunnattomasti, kun tajuan itsekin syylistyneeni moiseen näköalattomuuteen. Harmaansävyjen olemassa olon huima määrä tuppaa unohtumaan, jos toinen sylkee pelkkää mustaa, valkoista tai keskiharmaata suustaan.
Naks vain, minustakin tulee näköalaton provo.
Arght.
Jos jollakulla on idea siitä, miten keskustelu palautetaan keskusteluksi, niin sen voi toki myös julki lausua.