Kirjan kanssa spårassa

Käytän kuvituskuvana maalausta, jonka on tehnyt joku tosi tärkeä taiteilija, joka minun tulisi muistaa nimeltä. Joku tärkeä hemmo, joka kuvasti sitä muutosta, kun kirjoista tuli siisti juttu, jota naisetkin saattoivat harrastaa vaipumatta hysterian mieltähajottaviin syövereihin. Minäkin luen, siis olen ja kirjakin luultavasti on, koska sitä pystyn lueskelemaan, eikä minulla hitto vie taatusti ole niin hyvää mielikuvitusta, että kykenisin kaikki maailman kirjat päästäni keksimään. 

Blogi on tuntunut kovin merkityksettömältä, nyt kun on raitiovaunuja ja siunattu kesäkirjahylly. Mitä minä teenkään internetillä, kun ihminen, joka huoneensa kesäksi haltuuni vuokrasi, jätti käsiini mitä mahtavimman kasan kirjallisia niteitä. Tämän viikon olen ollut Erlend Loen seurassa. L on maailman lyhytnimisimpiin kuuluvien kirjojen kärkikahinoissa. Ainoastaan ehkä I tai jokin L-kirjainta kapeammat mitat omaava merkki kykenee tuosta pistämään paremmaksi. Ehkä kirjoitan kirjan, jonka nimeksi tulee . Siis. Siitä tulisi kovin hyvä kirja, ihan jo vain siksi, että nimeäminen olisi niin näppärää ja tiivistä. 

Seuranani on siis Erlend Loe, joka kaivertaa banaaneista esineitä ja selostaa rikkaalla kiellellään Polynesian migraatioteoriaa. Sinne luistelivat polynesialaiset, Perun rannikolta. Kultaluistimilla. Erlend ottaa toverit mukaan ja lähtee Thor Heyerdahlin hengessä matkailemaan autiolle saarelle Manuauelle. Koko tuohussa ei oikeastaan ole järjen hippustakaan, mutta kirja on todella hauska. Parempikin se on kuin keväällä lukemani Tosiasioita Suomesta. Voin toki kuvitellakin paremmuuden. Kirja kuin kirja on nimittäin parempi kun sen lukee raitiovaunussa, työmatkalla, kesäisen valon siivilöityessä likaisen ikkunan takaa selluloosan ja kloorin tuoksuisille pokkarin sivuille. Spurgun tuoksu ja linnunlaulu ovat vain osa taustalle kuuluvaa miljöötä. Ja minulta ei puutu mitään. Paiti mikrokuituliina. Olisi helpompi lukea, jos silmälaseista näkisi joskus läpikin. 

Mutta en ota paineita. Luen Loea ja pesen silmälaseja. 

PS. Oikeasti en ehdi lukea, koska näen ihmisiä, mutta en kehtaa julkisesti myöntää, että minullakin on sentään sosiaalista elämää. Imago kärsisi.