Loppmarknad horror i lilla stan
En tiedä miksi haluaisin niin kovasti naureskella Elin Klingille, mutta juuri nyt en jaksa. Päivän kirpputorikäynti tuotti saldokseen kaksi Nylonia, WADin ja tämän kummajaisen, jonka kannessa tollottaa identtinen kuusikko. Minulla ei ole mitään hajua Elin Klingin suuresta urasta blogosfäärin laajakaistapäisillä aalloilla, mutta pakko myöntää, että olemattomat ennakko-odotukseni pääsivät kevyesti ylittymään. Siis heti kun miljoonan mainos sivun jälkeen pääsin käsiksi sisältöön.
Olen kovin utelias selluloosatuotteiden suurkuluttaja ja harrastan kirpputorien lehtitarjonnan hamstraamista. Voisin toki väittää, että olen tässä ihan puhtaan ammatillisista syistä liikkeellä, mutten halua puijata ketään, olen minäkin utelias. Ruotsalainen blogipilveily kun on ihan oma ilmiönsä, haluan kurkata hieman sisään, nuuskaista kerran ja hämmentyä, kuitenkin niin, etten sekaannu asiaan sen suuremmin. Selluloosa on aina turvallista ja näppituntuma on parempi kuin macbookin näppäimistössä.
Tämä lehti olin tasoa ”ihan jees”. Se ei haissut pahalla tai sisältänyt mitään kovinkaan radikaalisti keskiverrosta naistenlehdestä poikkeavaa. Roxette laulaja Marie Fredricksonin vaatekaapin sisältöön keskittyvä juttu oli tosin verrattain keskivertoa ”näin hankit kestävän tekorusketuksen” -jorinaa mielenkiintoisempi ja sai analysoimaan Marien merkitystä 90-luvun pohjoismaiseen klubitustyyliin. Siis siihen josta en tiedä mitään, koska itselläni oli kyseisenä aikana parempaakin tekemistä. Kuten Muumit, prätkähiiret ja Barbie Fashion Designer…
Taitosta haluan kuitenkin vikistä. Näin Nylonin lukijana minusta oli aavistuksen noloa, että unohdin lehden puolivälin paikkeilla, mitä julkaisua luen ja hätkähdin kun tajusin, että herttinen, tekstithän ovat på svenska, härregud… Toisaalta, nykylehdet ovat visuaalisesti varsin homogeenisiä.
Anteeksi sinä joku norjalainen blogaaja, jonka blogista tämä kuva on nysjäisty. Skannerini elelee onnellisena 700 kilometriä minua etelämpänä.