Merkkejä aikuistumisesta

DeadMau5 ei ole mikään lempiyhtyeeni. My Chemical Romance sen sijaan oli teinivuosieni kuumin kuumottelun kohde. Nyt kävi niin että MCR:n Gerard Way mokoma otti ja teki yhteistyötä DeadMau5:in kanssa. Odotin oksennusreaktiota. Sitä ei tullut. 

Olen kuunnellut kappaleen nyt ehkä viidesti. Ei mitään reaktiota, ei niin sitten mitään. Kiva jumpu-jumpu-jumpu-tyyt-tyyt, jumpu-jumpu-jumpu-tyyt-tyyt. En malta vihata tällaista, enkä pitää. Kappaleesta kertoo jotain se, etten kykene muistamaan miltä se kuulostaa.

Välinpitämättömyys on upea asia, mitä elämään tulee. Ilmeisesti kaikesta ei tarvitse olla mielipidettä. Teininä ja vähän siitä vanhempanakin kuvittelin, että minun tulee tehdä syväanalyysi kaiken olevaisen luonteesta. Suoraan sanottuna, mitä hittoa minä itsestäni kuvittelin? Se, että harrastaa epäsäännöllisesti filosofiasta kertovien kirjojen lukemista, ei tarkoita siitä, että koko elämä tulisi analysoida Jean-Paul Sartren ontologian mukaan. Tai Kierkegaardin. Vaikka Kierkegaardin kunniaksi on myönnettävä, että kun työntää sormensa DeadMau5in olemassaoloon, se haisee tyhjyydeltä.