Monologinen dialogi kemikaaliannoksesta

”Hyvää iltaa Suomi, olen Gerard Way ja minulla on viisi sormea vasemmassa kädessä.”

 

My Chemical Romance, tuo viattomien teiniunieni kohde, käväisi eilen jälleen sanomassa moi. Minä yskin jotain takaisin ja keräsin satunnaisen kokoelman mustelmia. Kaikki tuntui laimeammalta kuin vuonna 2007 jäähallilla, mutta en minä katunut paikalle saapumistani. Kiihkeän tuoreen intohimon sijaan tunsin sata vuotta naimisissa olleen eläkeläismummon pehmeän toverillista rakkautta lavalla heiluneisiin miehiin. Koska yksi näkökulma mielestäni ei riitä keikka-arvosteluun, päätin antaa ah-niin-iso-ja-aikuinen minäni lisäksi sisäisen ikuisen 17-vuotiaan fanityttö minäni puhua. Tämä on monologi-dialogi.

Fangirling: Aah, fantastista, olisin huutanut koko keikan mikäli kurkku ei olisi flunssan jäljiltä ollut niin lytässä. Vähänkö siis Gerard Way on kuuma, mua ei haitannut ne liian kireät housut, ei siis todellakaan. Miehet ei oo objekteja, ei oo, mutta ah, tein juuri objektin <3 <3 <3 <3 <3

Mummominä: Olihan tuo hyvä keikka joo. Bändillä pysyy soittimet kädessä ja hyviä kappaleita kellui ilmassa. Lievää tympääntyneisyyttä kyllä havaitsin bändissä, ehkä maailman kiertueen viimeinen keikka enne perheen näkemistä ei enää jaksanut tuottaa parasta mahdollista esiintymisintoa?

Fangirling: Höpö höpö, Gerardhan suorastaan rakasti meitä. Ja Reiska niitä lippuja, joita jotkut oli väkertäneet. Miksei me kuuluta enää mcRmy:yn?

Mummominä: Koska me ei viimeksikään tehty siellä mitään. Onko sitä enää edes olemassa? Nyt puhutaan keikasta, ei fanijärjestöjen brilijanttiudesta. Valaistus toimi ainakin paremmin kuin 2007, mutta miksaajalle voisin melkein pottuilla.

Fangirling: Tuijotat sä jotain valoja? Ääni oli täydellinen, kuuntelen Gerrun murinaa niin mielelläni, se on niin siirappia korvavaikussa, että aaah!

Mummominä: Vampires will never hurt you kuulosti kyl tosi hyvältä siellä kaiken joukossa, varsinkaan uudemmista biiseistä en jaksa innostua. Na Na Na on ihan kiva ja Planetary (Go!) toimii salilla hyvin, mutta kyl Revenge on edelleen se paras ”sekoan ja siivoan” -albumi.

Fangirling: ”I’m not oooookay, I’m not ooooookay, I’m not faking kayyyyyyyy….!!!” Sori, joo, Revenge, Helena söi mun sieluni, itkin oikeesti verta, oli niin ihanaa. Hitto Mikey Waystä on tullut mies. Lainaisko sen vaimo sitä mulle?

Mummominä: Ihan varmana, senkus kysyt.

Fangirling: Haistan pottuilua. Et voi väittää ettei olisi kuuma mies?

Mummominä: Onhan se, mutta vastoin rooliani totean, että GERARD ON KUUMIN JA IHANA HOTTIS, AAAAH!!!!! <666 Ootko nyt tyytyväinen?

Fangirling: Harvinaisen. Lienemme yhteyisymmärryksessä?

Mummominä: Jep, eilinen oli nostalgiatrippien laatuklassikko selkäsärystä huolimatta.

Fangirling: Myönnä, siinä oli jotain uuttakin kutkuttavaa ainesta.

Mummominä: Ehkä… Ainakin valaistuksessa.

 

Mikey Way whippaa tukkaa.

 

Bändin ohella läsnä armeijalline lyhyitä, mutta pitkäkätisiä kuuntelijoita.

 

Herra Tie esittelee jazzkäsiään.

 

Lupaava ura aerobicohjaajana jäi saavuttamatta. Kamerat raksuvat siitä huolimatta.

Täysin epäoleellisena loppukommenttina mainittakoon, että kamerastani on sitten viime keikan löytynyt noin tuhat uutta ominaisuutta. Kakkapokkarillakin voi ottaa melkein hyviä kuvia.

Oli kivaa, jee, ootte ihanii, pusi pusi, aah, Gerard. Aivokuolema.