Nyt nautitaan surrealistisesta elämästä
Toisinaan tuntuu, että elämä on lähtöisin jostain Salvador Dalin pensselistä (ja kuva nyt ei liity mitenkään). Valuvien kellojen ja koikeliinijalkaisten elefanttin sijasta päättömyyden tunne koostuu siitä, mitä nyt vain tapahtuu pienelle ihmiselle ihan tavallisena torstai-iltana.
Torstai, sen piti olla MadMeniä ruutu.fi:stä ja pahjoja nuudeleita höystettynä sukkapyykillä?. Tai sitten ei. Ensimmäisen sukkaerän lilluessa altaassa sain puhelun. Huomenna bileet! Ei pysty, nähdäänkö nyt? Okei, viiniä puistossa, ehditkö 19.10 bussiin? Ehdinhän minä, korkokenkäjuoksun uusi mestaritar.
Kiipeilimme korkokengissä Linnanmäen kallioilla ja katsoimme kertakäyttömukiviiniä siemaillen miten kuumailmapallot lipuivat jossain Töölön yllä kuin olisi jossain 50-luvun pariisilaiselokuvassa, tosin sillä erotuksella että kyntemme olivat hirveässä kunnossa. Alppipuiston sorsat kukkoilivat ja pilvet lilluivat lammessa kuin olisi katsellut jotain postmodernia videoinstallaatiota. Yksinäinen sorsanperse pilasi kauniin liplattelun. Mur.
M-Barin terassilla oli täyttä, emmekä halunneet istua niille kahdelle vapaalle paikalle, joista oli suora näköyhteys Miljonääri äidit -juontajan koiransyöttö & söpöilyoperaatioon. Istuimme siis viereiselle Lasipalatsin terassille todistamaan ekslusiivista tanssiesitystä, jonka känniääliöinen pojanpieru antoi keski-ikäiselle miehelle, joka kehtasi arvostella hänen idioottimaista käytöstään tarjoilijoita kohtaan. Mistä lähtien parikymppiset miehet ovat luullet olevansa jotain nuoria hirviä, aivottomia maailmanvaltiaita, joille seksistiset vitsit ja kaljatuoppisirpaleuinti ovat etuoikeuksia? Luulin, että aivot kehittyvät pojillekin joskus.
Terassi-ilman hyydyttyä viileäksi nihkeydeksi löysimme itsemme Siltasen sohvanurkkauksesta lukemasta Flow- lehteä. Eihän meidän pitänyt sinne koskaan enää päätyä. Mutta kun sisään ei maksanut mitään, eikä aivosoluja jaksanut käyttää oikeaan ajatteluun. Sitten koitti hetki, jota olin toivonut 15-vuotiaasta: villiä tanssia jalat rakoilla tahdinantajana Green Dayn Basket Case, tuo nuoruuteni oodi, yläastehaaveilun taustamusiikki, kimakka hurraahuuto toveruudellemme. Kaiken vintagepoppistelun keskellä räkänokkawnbpunkkareiden ”olen hullu”-rallatus sopi kuin nyrkki pyllyyn sen hetkiseen mielialaan. Aijai, teki mieli halia. Tätä lisää kiitos.
Dagen efter tunnelmien tasoittajana toimi hienosti viime viikolla roskiksesta ongittu kasetti, jossa mysteerimies laulaa lastenlauluja ja loppunauhoitus sisältää sekalaista kovishoppia. Että sellaisia roskislöytöjä. Dyykkaaminen herättää aamuisin. Kävelin kotiin käärityneenä mysteerivilttiin, jonka alkuperästä ei ollut tietoa. Loppuun kaunis laulu.
Elämän biisi, illan biisi, kaiken biisi, alka aika uus ja hulvaton…