Kuvan jalkapari ei liity tapaukseen. Toisaalta, liittyy kylläkin. Hänkin odottaa tai pikemminkin odotti. Juna tuli ja vei hänetkin päämääräänsä kaksi vuotta sitten. En edes muista hänen ulkonäöstään mitään. Italialainen hän oli, se on varmaa. Mikään muu ei. Ehkä hän ei edes noussut junaan, minä nousin. Hankin orastavan migreenin Toscanan auringon alla ja kiukuttelin isälleni Firenzen illassa. Todellisuudessa olin vain turhautunut. Olen edelleen, odottamiseen.

Kun ikää on kaksikymmentä plus valikoima lakisääteisiä lisäkuukausia, odottaminen on ajankohtaista. Elämä on yhtä odottamista. Opintotuen odottamista, kotivisiitin odottamista, junan odottamista, ruoan valmistumisen odottamista, opintopisteiden odottamista, sen jonkin suuren ja mahtavan alkamisen odottamista. Oikeastaan tämä on aika mitäänsanomatonta, koska kaikki elämäntapa filosofiat tuntuvat palvovan tätä hetkeä.

En valita, en minä nyt erityisesti kärsikään juuri tästä hetkestä. Tulihan postissa huuto.net:stä tilaamani ihanat siniset kesäkengät, maha on onnellinen juuri herkuttelemistani pakastemarjoista ja aurinko paistaa. Toisaalta parikin luentopäiväkirjaa odottaisi tekijäänsä, kesätyöt tulevaisuudessa tekijäänsä ja äiti vastausta utelutekstiviestiin. Laiskuus yrittää turruttaa aistini ja keskityn taas pelkästään kaiken odottamiseen.