Minulla on kaksi favouritti Jean-Paulia (se nihkeä räppijäbä ei ole kumpikaan heistä).  Jos kuitenkin olisi valittava suosikki Jean-Paulini, olisin pulassa. Kahdesta loistavasta on aina mahdottoman vaikea valita. 

Jean-Paul Gaultier on kova, koska minulla on vinksahtanut rakkaussuhde hänen parfyymeihinsä. Pidän niistä, mutta ne aiheuttavat päänsärkyä minulle. Kurja kohtalo, melkein yhtä paha jos allergisoituisin suklaalle. Parfyymit toisin eivät levitä pyllyä, mutta ei se silti kivaa ole. Lisäksi Jean-Paul Gaultier on mahtava muotimaailman visuaalisen ilmeen järkyttäjä. Ne Madonnan tötterötissikorsetti on jo klisee, mutta ne tekivät Madonnasta ”lady gagan ennen lady gagaa”, siis sen naisen, joka pukeutui oudosti, selitti outoja ja jota joko rakastetaan tai vihataan. 

Lisäksi haluan kiittää Gaultieria raitapaitojen ja seiloripoikien arvostamisesta, erityisesti siitä jälkimmäisestä. Visuaalisen komeuden ihailijana koin suurta tarvetta läimiä seinilleni useammankin Le Male -parfyymin mallipojun. Tottakai kyseiset veikkoset ovat hiton kaukana todellisuudesta. Silloin kun tekee mieli elätellä kliseisiä haavekuvia, 30-luvun seikkailuleffan tyyppisistä runosielu merimiehistä, jotka eivät ole laivalla juodakseen rommia vaan päästäkseen näkemään maailmaa, niin noita kiiltokuva seiloreita tollottelee mielellään. Ainakin siihen asti, kun muistaa että nykyään siellä laivalla tosiasiassa todennäköisemmin puhutaan virolaisen tullipoliisinaisen hyvästä perseestä, silikonitissien näppituntumasta, kovimmista krapuloista ja siitä kellä oli pahin koliripuli viime viikolla (trust me, on sisäpiiritietoa). 

Arvostan Jean-Paul Sartreeta, koska maailmankaikkeudessa ei ehkä ole toista ranskalaista lyhyttä miestä, jolla olisi mennyt yhtä kovaa. Ne jotka yrittävät vetää Napoleonin tähän mukaan, muistakaa että hän oli ensin korsikalainen ja vasta sitten Ranskan keisari. Ottaen huomioon, että Sartre oli hiton lyhyt, tajuttoman ruma, kommunisti, kärsi hajataitosta ja sairastelusta, niin kyllä sillä riitti mainetta, kunniaa ja naisia.

Jos olisi syntynyt hengaillakseen 60-luvulla Helsingin Vanhalla, niin tietäisi, että tämä kaveri oli se, jonka kirjoitusten perään täällä peräpohjolassakin huokailtiin eksistentialistisen tuskaisesti. Nobelin kirjallisuuspalkintokin olisi annettu, mutta Sartre ei huolinut moista länsimaisen kulttuurin leimamerkkiä. Plussaa Sartreelle myös Simone de Beauvoirin nappaamisesta. Ehkä suhde ei ollut monogaminen kumpaankaan suuntaan, mutta dynaaminen duo tuo kaksikko oli. 

Niin ja kiitos Sartreen, 1900-luvun puolivälin jälkeen ollaankin sitten saatu kärsiä ihmisen absoluuttisen vapauden ja vastuun ongelmista. Kaikki on mieletöntä ja millään ei ole oikeutta olla olemassa. Silti olemme täällä. Ehkä pitäisi korkata pullo punaviiniä, vetää baskeri silmille, höylätä vähän ja koittaa sitten ymmärtää mikä on eksistenssini syvin olemus. Vaihtoehtoisesti voin olla vapaa yksilö ja päättää rakastaa.

Harva muu filosofi on loppujen lopuksi myöntänyt ääneen: ”Olen käyttänyt enemmän aikaa seksiin kuin filosofiaan.” Kiitti Sartre, luot toivoa.

Kuvat: Jean-Paul Gaultierin mediapankista nyhjästy joskus, msn ja google