Jean-Paul vs. Jean-Paul

jeans.jpg

Minulla on kaksi favouritti Jean-Paulia (se nihkeä räppijäbä ei ole kumpikaan heistä).  Jos kuitenkin olisi valittava suosikki Jean-Paulini, olisin pulassa. Kahdesta loistavasta on aina mahdottoman vaikea valita. 

Jean-Paul Gaultier on kova, koska minulla on vinksahtanut rakkaussuhde hänen parfyymeihinsä. Pidän niistä, mutta ne aiheuttavat päänsärkyä minulle. Kurja kohtalo, melkein yhtä paha jos allergisoituisin suklaalle. Parfyymit toisin eivät levitä pyllyä, mutta ei se silti kivaa ole. Lisäksi Jean-Paul Gaultier on mahtava muotimaailman visuaalisen ilmeen järkyttäjä. Ne Madonnan tötterötissikorsetti on jo klisee, mutta ne tekivät Madonnasta ”lady gagan ennen lady gagaa”, siis sen naisen, joka pukeutui oudosti, selitti outoja ja jota joko rakastetaan tai vihataan. 

Lisäksi haluan kiittää Gaultieria raitapaitojen ja seiloripoikien arvostamisesta, erityisesti siitä jälkimmäisestä. Visuaalisen komeuden ihailijana koin suurta tarvetta läimiä seinilleni useammankin Le Male -parfyymin mallipojun. Tottakai kyseiset veikkoset ovat hiton kaukana todellisuudesta. Silloin kun tekee mieli elätellä kliseisiä haavekuvia, 30-luvun seikkailuleffan tyyppisistä runosielu merimiehistä, jotka eivät ole laivalla juodakseen rommia vaan päästäkseen näkemään maailmaa, niin noita kiiltokuva seiloreita tollottelee mielellään. Ainakin siihen asti, kun muistaa että nykyään siellä laivalla tosiasiassa todennäköisemmin puhutaan virolaisen tullipoliisinaisen hyvästä perseestä, silikonitissien näppituntumasta, kovimmista krapuloista ja siitä kellä oli pahin koliripuli viime viikolla (trust me, on sisäpiiritietoa). 

madde.jpg

Arvostan Jean-Paul Sartreeta, koska maailmankaikkeudessa ei ehkä ole toista ranskalaista lyhyttä miestä, jolla olisi mennyt yhtä kovaa. Ne jotka yrittävät vetää Napoleonin tähän mukaan, muistakaa että hän oli ensin korsikalainen ja vasta sitten Ranskan keisari. Ottaen huomioon, että Sartre oli hiton lyhyt, tajuttoman ruma, kommunisti, kärsi hajataitosta ja sairastelusta, niin kyllä sillä riitti mainetta, kunniaa ja naisia.

Jos olisi syntynyt hengaillakseen 60-luvulla Helsingin Vanhalla, niin tietäisi, että tämä kaveri oli se, jonka kirjoitusten perään täällä peräpohjolassakin huokailtiin eksistentialistisen tuskaisesti. Nobelin kirjallisuuspalkintokin olisi annettu, mutta Sartre ei huolinut moista länsimaisen kulttuurin leimamerkkiä. Plussaa Sartreelle myös Simone de Beauvoirin nappaamisesta. Ehkä suhde ei ollut monogaminen kumpaankaan suuntaan, mutta dynaaminen duo tuo kaksikko oli. 

Niin ja kiitos Sartreen, 1900-luvun puolivälin jälkeen ollaankin sitten saatu kärsiä ihmisen absoluuttisen vapauden ja vastuun ongelmista. Kaikki on mieletöntä ja millään ei ole oikeutta olla olemassa. Silti olemme täällä. Ehkä pitäisi korkata pullo punaviiniä, vetää baskeri silmille, höylätä vähän ja koittaa sitten ymmärtää mikä on eksistenssini syvin olemus. Vaihtoehtoisesti voin olla vapaa yksilö ja päättää rakastaa.

Harva muu filosofi on loppujen lopuksi myöntänyt ääneen: ”Olen käyttänyt enemmän aikaa seksiin kuin filosofiaan.” Kiitti Sartre, luot toivoa.

Kuvat: Jean-Paul Gaultierin mediapankista nyhjästy joskus, msn ja google

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Syvällistä

Miksi miehet omii kaikki kivat juhlat? :(

Olen aina halunnut välttää ”vanhojen hyvien aikojen” nostalgisointia, mutta välillä pistää oikeasti ärsyttämään, miten asioita on vääristelty vuosisatojen kuluessa. Vakiotikkuni silmämunassa näin pääsiäisen aikaan on jo muutaman vuoden ollut koko juhlan omiminen pakanoilta, nimeä myöden. Suomen pääsiäis-sanaa en tällä kertaa tarkoita (etymologinen lähtökohta oli muistaakseni synnistä pääsemisessä/ taivaaseen pääsemisessä), vaan Englannin kielistä Easter -sanaa. Tässä yhteydessä ei voi muuta sanoa, kuin että esikristityt roomalaiset ovat olleet hiton laiskoja omiessaan Rooman valtakunnassa suositun mesopotamialaisen Ishtar -jumalattaren juhlan sellaisenaan, nimeä ja munia myöden.

450px-ishtar_goddess.jpg

Ishtar ei tosiaankaan ole mikään turha jumalatar ollut. Jostain syystä pippelikeskeinen maailmanhistoria vain tykkää mainita naisjumaluudet sivulauseissa. Ishtarin mahtavuutta voi ihailla vaikka Berliinin Pergamon museossa, jossa jököttää 14 metriä korkea ja kolmekymmentä metriä leveä rekonstroitu Ishtarin portti. Se on iso se. Vaikka välillä minuakin on päässyt ärsyttämään kiihkeimpien feminististen naistutkijoiden nurina mieskorosteisesta yleisestä historiasta, niin jotenkin alan ymmärtää koko nurinan syyn. Naiset nyt vaan on jätetty taka-alalle, muitta mutkitta, siivottu vähän syrjään. 

Toisaalta Ishtarin välttelyssä tiivistyy kaikki se, mitä viktoriaaniselta ajalta peräisin oleva seksuaalisiveily meille opettaa: naisen seksuaalisuus on paha asia. Jotenkaan ei ihmetytä, että ”korkeaa moraalia” tavoitellut länsimainen kouluhistoria on aika tehokkaasti häivyttänyt Mesopotamian kaikkien aikojen tärkeimmän jumalattaren opetussuunnitelmasta. Onhan se kamalaa, kun naispuolinen jumaluus on hedelmällisyyden, rakkauden, seksin ja sodan jumalatar. Hänellä oli tarinoiden mukaan paljon rakastajia ja huomattavalle osalle kävi huonosti.

Ishtar oli siinäkin mielessä vertaansa vailla, että oli vastakohtaisuuksien kruunaamaton kuningatar. Hän oli sekä hyvä että paha, neitsyt ja prostituoitu, sodan ja rakkauden jumalatar, eli täydellinen pala kurkussa jo palvonta-aikanaan. Ishtarin pyhässä temppelikaupungissa Urukissa oli jopa pyhiä prostituoituja, olihan neitsytjumalatar itsekin jumalten kurtisaani. Siinä sitä kuuluisaa hankalasti tulkittavaa naista.

Nyt voisikin syödä keitetyn munan Ishtarin kunniaksi ja trimmata pakanallisen egyptiläisen hautarituaalin mukaan keväisen rairuohon. Kyllä perinteet on sitten mahtavia. Pakko kyllä vielä kiittää Neil Gaimanin kirjoja, jotka aikanaan herättivät suunnattoman kiinnostukseni pakanamytologioihin. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta