Päiväkodin TopModel

Oih, ihanaa, meitsikin haluaa olla malli! Ohut kuin höyhen, arvoituksellinen kuin suljettu kirja, muuntautumiskykyinen kuin kameleontti, seksikäs kuin seteleitä täynnä oleva lompakko ja huulet mutrulla vaatien sinun huomiotasi. Tai sitten en. Haluaisiko joku kertoa, miksi pikkutytöt (ja huomattavan moni niistä isommistakin) haluvat malleiksi, eivät eläinlääkäreiksi, tutkimusmatkailijoiksi, kaupankassoiksi, arkeologeiksi, toimittajiksi, poliiseiksi, kemisteiksi, taiteilijoiksi, kampaajiksi, hautausurakoitsijoiksi tai astronauteiksi, vaan malleiksi.

Mikä meni vikaan yhteiskunnassa, kun jo pikkulapset unelmoivat elämästä poseeraamisen ja nättien vaatteiden keskellä ja perustelevat hommaa sillä, että mallina saa olla työkseen kaunis ja ihana. Että niin mitä? Sekö on koko naispuolisen elämänmuodon tarkoitus, että voi näyttää viehkolta mainoskuvassa photoshop-käsittelyn jälkeen. Nyt en oikeen malta käsittää.

En käy kieltämään, ettenkö itse lapsena olisi halunnut olla kaunis prinsessa, tottakai halusin! Prinsessana tosin olisi halunnut pistää sen lohikäärmeen itse hengiltä, ratsastaa kaukomaille yksisarvisella, jakaa köyhille kerjäläislapsille ruokaa ja välissä ehkä mennä näyttävästi naimisiin jonkun komean prinssin kanssa, joka kantaisi minulle aamiaisen vuoteeseen ja ymmärtäisi hieroa niskojani kun ne olisivat kaikesta miekkailutekniikan harjoittelusta kipeinä.

Nyt minua kuitenkin pelottaa tuo pienten pinkkien tyttöjen armeija, jonka näen joka arkipäivä kulkiessani peruskoulun ohi. Vielä enemmän ahdistaa leluosastolla. Muotinukkejen joukossa oli yksi eläinlääkäri Barbie, Barbien sisarukset loistivat poissaolollaan paljastavasti pukeutuvaa teini-Skipperiä lukuunottamatta, vauvabarbeja en ole nähnyt aikoihin. Äitiys on vähän jo out pikkulasten joukossa. Bratzit, no ne isopäiset anorektikkovauvat eivät oikein muuta teekään kuin shoppaile ja leiki rocktähtiä (laulaen geneeristä purkkapoppia, eh?). 

Syy, miksi koen leluosaston shoppailu-muoti-kauneus-glitteri-tarjonnan pelottavana on se, että näitä ihanan tyttömäisen kuluttamisen vastapainoja alkaa olla entistä vähemmän tarjolla. Joko sitä ollaan se pinkissä karvaliivissä kulkeva pikku Paris Hilton tai sitten voi alkaa leikkiä käpylehmillä, kun ei kerta lelut kiinnosta. Kun yhdistää tämän lelutarjonnan siihen, että entistä stressaantuneemmilla vanhemmilla on entistä vähemmän aikaa olla lapsiensa kanssa ja lapset ottavat sitten enemmän vaikutteita telkkarista kun äiti ja isä makaavat puolikuolleina buranoissaan jossain nurkassa. Enkä tässä yhteydessä edes puhu siitä, mitä lasten tv-ohjelmat nykyään ovat. 

Mutta onneksi on toisenlaisia lapsia, kuten tämä ihana tyttö, joka Star Wars -piirrossarjaa katsottuaan tuli siihen tulokseen, että haluaa olla jediprinsessa, mutta lainata Darth Vaderilta kypärän. Koska musta on ankea väri, eikä se Vaderin puku muutenkaan ole niitä liikkuvimpia, niin pähkinän ratkaisuksi koitui prinsessamekko yhdistettynä intergalaktiseen kypärään. Joskus universumia voi lähteä pelastamaan myös ulkonäköön panostaneena, mutta tässä yhteydessä se ulkonäkö ei ole etusijalla, vaan universumin pelastaminen. (Puku bongattu alun perin viime halloweenin pukuparhaimmistoa kokoavasta artikkelista).

Malliudessa sinänsä ei ole mitään pahaa, työ se on siinä missä muutkin, mutta alkaa vähitellen jurppia tämä markkinoivan median levittämä kuva siitä, että varsinkaan nuori nainen ei ole muuta kuin ulkonäkönsä. Jos et ole kaunis, niin sitten voit olla jotain muuta, mennä vaikka koodaamaan sinne teknisen yliopiston supertietokoneelle, kunhan ymmärrät sitten olla hiljaa, okei? Miksei tietokoneella saisi olla myös huulipunat ojennuksessa?

Vuosisatoja naisen ainoa tapa edetä yhteiskunnassa tai saada vaikutusvaltaa oli useimmiten viehkeyskerroin. Mitä sirpsakampi mademoiselle, sitä enemmän saattoi saada mielipidettään kuuluville. Monia historiallisia valtaistuimia on johdettu makuukammarista käsin. Fiksuudella ei ensisijaisena tekijänä ollut mitään tekemistä asian kanssa, vasta tyrmäävän ulkokuoren ja toimivan pääkopan yhdistelmä riitti tekemään valtapeliä.

Miksi siis edelleen pikkutytöille koitetaan leikkien kautta tuputtaa kauneudenhoito ideaalia kun pikkupojat opettelevat allosauruksia, iskuporakoneita, sylintereitä, myrkkysieniä, sotakoneita, matolajikkeita, puita ja isojen koneiden käyttöä sillä aikaa? Olemmeko me salasovinisteja lapsien kautta? Tyrkytämmekö pikkutytöille maailmaa, josta aikaisemmat sukupolvet raivofeminismillä taistelivat pois?

Lempivertailuni koostuu sukupuolille kohdennetuista mainossanoista:

Kumpi on kumpi?

FLOWER, MAGIC, FUN, PRETTY, CUTE, PINK, GLITTER

vs. 

POWER, WAR, GUN, AMAZING, SUPER, SPY, DINOSAUR

 

Tätäkö on tasa-arvo?

Ja ennen kaikkea, mitä ihmeen arvoja me niille lapsille nykyisin syötämme? 

kuvat: america’snexttopmodel, boingboing.net