Polviin katsovat pojat

Pehmoromanttinen käsitys humanistipojista on vähän liikaa tähän päähän. Siksi en mennyt lukemaan jotain oikeasti kivaa yliopistoon, kuten historiaa, koska siellä on kivoja humanistipoikia, jotka ujosti hymyilevät pölyisten kirjapinojen takaa hämyisässä (ja suomalaisen rakentamisen tuntien, myös homeisessa) kirjastossa. Ehkä parempi näin, pumpulin pehmät unelmani olisivat romuttuneet, koska tuurillani olisin päätynyt sellaiselle vuosikurssille, jonka ainoat miesopiskelijat kuuluvat samaan nietzcheläisten naisvihaajien kerhoon.

Fiksaationi polviin katsoviin poikiin on peräisin ajalta, jolloin olin polviin katsova tyttö. Olin roolissani aika huono, koska onnistuin ujon sijaan vaikuttamaan lähinnä leuhkalta runotytöltä, joka sivalsi sanan säilällä umpisuoleen. Ei vaan jaksaneet jääkiekkokypäriinsä kaatuilevat urheilijapojat ja mukahauskat luokan pellet kiinnostaneet. Halusin älykön, sellaisen, joka lukee mulle Suomen kielen kielioppia iltasaduksi ja kuuntelee Placeboa siisti paita siisteissä housuissa, edes edestä, silleen että kiva vyö näkyy. Joo. 

Sinne jonnekin se silti jäi, kiinnostus superteräviin ja filosofisesti päteviin miekkosiin. Ehkä lähinnä siksi, että totesin fantasiana oman pääni satutuotteeksi ja totesin, ettei tiedossa marinoidut aivot tee kenestäkään sen kiinnostavampaa ihmisetä. 

Nyt olen sitten kulmakarvoja tuijottava tyttö taideyliopistossa. Humanisti pojat jäivät jonnekin etelään. Täällä minä olen ja ”tyydyn” pörröttämään taiteilijanörtin hiuksia. On meillä molemmilla sentään sama historian tuhatsivuinen hakuteos hyllyssä.

Ehkä minä silti vielä vähän haaveilen yhteisestä kotikirjastosta. Sellaisesta, joka kerää niin paljon pölyä, että meillä molemmilla puhkeaa astma <3