Sarjallisen rakastumisen kiusallinen vuodenaika
Minulla on asenneongelmia kevään kanssa. Sen lisäksi että viime aikoina olen kokenut vastustamatonta tarvetta postata ”SÖPÖ! <3” -kuvia, ruumiillani on mielestäni irrallisia vahvoja intressejä. En tiedä onko olemassa anonyymien sarjarakastujien kerhoa, mutta voisin liittyä jäseneksi vaikka heti. Sen verran rankaksi on alkanut tämä tunne-elämä mennä.
Anonyymille sarjarakastujalle tyypillistä on hullaantuminen puolituttuihin ihmisiin ilman mitään todellista intressiä ja monesti ilman halua edes saada aikaan mitään romanttista kohtaamista. Yläasteikäisenä tämä saattoi olla vielä hauskaa, mutta nyt, alan olla liian vanha tällaiseen. Ja liian parisuhteessa kestääkseni edes asian moraalista puolta. Tiedättehän sen Raamatun kohdan: ”ken himoitsee toisen omaa on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan”? Minulla on siitä jakeesta traumat ja kasaantuva syylisyys siitä, etten pysty pitämään ajatuksia aisoissa.
On ihmisiä, jotka ovat niin kovin ihania, ettei heihin voi olla kerta kaikkiaan rakastumatta. Syy miksi puhun tässä yhteydessä nimenomaan rakastumisesta, enkä ihastumisesta, on se, että haluan muistuttaa sen aivokemiallisen reaktion olemassa olosta, joka syntyy kun ihminen rakastuu. Pää on yksi höttöinen pilvi, askeleet höyhenen keveät ja hymyilyttää koko ajan. Endorfiinipöllyjen endorfiinipölly. Tätä tapahtuu minulle 2-6 kertaa vuodessa ja suurimmassa osassa tapauksia kyseessä on täysin irrationaalinen tapahtuma. Ehkä ärsyttävin tapaus ikinä sattui yläasteella, kun satunnaisrakastumiseni uhriksi joutui vuotta vanhempi poika, jonka nimeä en edes tiennyt. Kunhan olin rakastunut. Hänestä riitää mainintoja päiväkirjassani, mutta en enää edes muista miltä hän näytti. Tätä on sarjallinen rakastuminen.
Kuvittelin jo aikuistuneeni kun en yli puoleen vuoteen tuntenut mitään sen ihmeempiä tuntemuksia muuta kuin suklaata ja poikaystävääni kohtaan, mutta ei. Olisi käsittämättömissä määrin helpompaa mikäli voisin jättää nämä hullaantumiset omaan arvoonsa, mutten pysty siihen täydellisesti. Alan ärtyä ja olla muutenkin hankala ihminen, sillä ainoa tapa selvitä rakastumisista on yleensä suunnata tunne jonnekin muualle: maaniseen urheiluun, askarteluun, kokkaamiseen, pitkän ajan projekteihin ja kaiken maailman piipertelyyn. Sinne se tunne sitten lopulta näivettyy, parhaassa tapauksessa jo muutamassa viikossa ja pystyn ottamaan ihmiset taas ihmisinä.
On kuitenkin todella raskasta harrastaa tällaista mentaalipiereskelyä joka ikinen kevät. Miksen voisi vain pitää ihmisistä? Miksi kroppani pitää mennä kerta kaikkisen sekaisin kivojen tyyppien kohdalla? Joo, ei siinä mitään, rakastumisen energiahuuruissa saan aikaan kaikenlaista normaalia tehokkaammin, mutta ei jestas sentään tämä on kamalaa.
En pidä sinusta kevät.
(Kirjoittaja on kohta kuukauden koittanut unohtaa nätisti hymyilleen kassasedän, mutta panajaisunet ovat vaivanneet öisin.)
(PS. huomaatkaa sanojen rakastua ja rakastaa vissit erot)
Kuva: piccsy.com