Söpöstelyloma
Jos joku jossain sattuu perustamaan läpeensäkyynisten romantiikan inhoajien klubin, lupaan liittyä jäsenjonoon. Teoriatasolla kynttiläillalliset aiheuttavat lähinnä keittiöpaniikin ja kukkapuskat sisustusongelman. Tästä huolimatta olen ihminen joka uskoo söpöilyyn. Oletan siis että 50-luvun naisten sarjakirjalukemistojen juonikuvioiden toisto = paha, mutta omapäinen, spontaani riehuminen ja kukkien syönti = hyvää ja aiheellista toimintaa.
Niin paljon kuin kaupungilla liikkuvat parit välillä ällöttävätkin, seurustelen itsekin, enkä voi väittää että olisin onneton. On kivaa, kun on oma kulta, jonka korvien mustapäitä voi toistuvista kielloista huolimatta puristella. Mutten siedä romantiikkaa! Enkä ole tippaakaan varma, onko romantiikan käsitykseni edes kovinkaan kattava. Ystäväni Wikipedia:
”Romantiikka painotti tunteita, mielikuvitusta ja vapautta. Luonnon merkitystä korostettiin sekä kielessä että taiteissa. Romantiikan ajalla oltiin erityisen kiinnostuneita henkimaailmasta, unikuvista, ihmissielun pimeästä puolesta ja muusta ”epätavallisesta”. Sankarillisia yksilösaavutuksia ihailtiin.”
Jaha, mutta tämähän on juuri minua! Tottahan toki romantiikka taidesuuntauksena on hieman jotain muuta kuin se lässyn-lässyn, johon itse sanan merkityksen liitän. Monasti naistenlehdissä peräänkuulutetaan suhteen kadonnutta romantiikkaa ja minä lähinnä ihmettelen mitä se sellainen on. Ei sulhoehdokkini minulle ole koskaan kukkia tai suklaata tuonut, eikä vaivautunut selaamaan Tabermannin tuotantoa. Hyvä niin, arvostan aamukahvin keittoa ja yliopiston verkon kryptisen verkkosalauksen salojen selvittelyä sitäkin enemmän.
Mutta siitä söpöstelystä. Vietin siis parisuhdelomaa, näin kesäisessä etäsuhteessa eläväisenä. Ilmeisesti testosteronisemmalla puolikkaallani oli halipula, oli minullakin. Istuimme tiiviinä myttynä Suomenlinnan lautalla, kutittelimme toistemme huulia ja otimme äärimmäisen surkuhupaisia turistikuvia lokeista. Söimme ananasta ja liikaa kanapastaa. Emme jaksaneet puhua Norjasta surullisissa merkeissä, vaan suunnittelimme jo innolla, miten pärjäämme ensi tammikuun vaakasuorassa loskatuiskussa Tromssan elokuvafestareilla. Tuijotimme yhdessä yhdessä peiliin henkkamaukan miesten osastolla ja totesimme, että näytän Suomen hiihtomaajoukkueen harjoitusleiriltä karanneelta jos ostan tummansinisen hupparin.
Söpöyttä on se, että toista ymmärtää puolesta lauseesta, eikä päiväpeitolla köllötellessä ole pakko miettiä suurta ja filmaattista yhteistä tulevaisuutta. Riittää että on tämä hetki ja rasiallinen viinirypäleitä.