Taiteilijahampuusit
Olen pohjattoman kyllästynyt mielikuvituksettomaan keskusteluun valtiollisten taideapurahojen ja taiteilijaeläkkeiden ympärillä. Se, että joku tekee työtä, johon hänellä on intohimoa ja silmää, on keskiverto duunarista mitä ilmeisemmin mitä sietämättömin vetelehtimisen muoto. Se, että maalaa 10 tuntia päivässä tai näpertää installaatiota pari vuorokautta putkeen on suuri vetelehtimisen ja tekotaiteellisen harrastuneisuuden muoto? Tuota noin, mitä tähän sanoisi.
Voisin vaikka aloittaa Suomen taiteilijaskenen ylistetystä kulta-ajasta, 1800- ja 1900-luvun taitteesta. 1800-luvun loppuvuosina Pariisissa ja muissa mannereuroopan taiteilijakaupungeissa henganneita suomalaisia taidemaalareita pidettiin lähinnä haihattelevina juoppolalleina koristemaalareina. Taiteen tekoa ei umpivanhoillisessa peräpohjolassa arvostettu tippakaan, koska se ei tuonut leipää pöytään. Muutenkin, voi sitä suurta kotimaan kohua, kun Juhani Aho meni hieman kuvailemaan prostituoidun huonetta teoksessaan Yksin. Aktia ei tapahtunut, mutta kyseessä oli prostitioidun huone. ”Nykykielellä”: OMFG!!!!! Eli boheemien siveetön Pariisin elämä oli jäätävää ja taiteen arvostelu keskittyi lähinnä sen dissaamiseen. Eliel Saarisen piirtämä Helsingin päärautatieasemakin oli ihan liian keskiaikainen ja möhkäle, liian vanhanaikainen kansainvälistymiseen tähtäävälle pikkupitäjälle. (Niin, vinettäjät tuskin koskaan elivät tietääkseen, että juuri tämä Helsingin keskiaikaisvaikutteinen kansallisromanttinen arkkitehtuuri on myöhempinä aikoina mm. vaikuttanut Batman elokuvien lavastuksiin)
Se, että nuoren kulttuurin Suomesta ei vielä ole sattunut pöllähtämään markkinoille mitään Asperger-syndroomaisia da Vincejä tai psykopaattisia Caravaggioita, on lähinnä todennäköisyyden ongelma. 200 kulttuurivuodessa ei keksitä uutta renesanssia ja unohtakaa jo jumankukkelis sentään se kissantappo video! Ei aikalaistaide ole koskaan mielyttänyt aikalaistensa silmiä, milloin on ollut liian alastonta, liian klumeruulia, liian ekspressiivistä, liian värikästä, liian väritöntä, liian muodotonta, liian muodokasta, liian tylsää tai liian kansainvälistä. Historia muovaa taidekäsitystä. Ja eikö massa seuraa muotiakin kaksi-kolme sesonkia myöhässä?
Niin, se pitikin vielä sanomani, että yleinen harhaluulo taideopiskelijoista nuorina alkoholisteina on käsittämätön. Kun yhdessä kuussa joutuu opiskelujen puolesta laittamaan valokuvapapereihin 25€, akvarelleihin 20€, tulostamiseen 8€ ja kiilapuihin kankaineen 23€, niin ei siinä paljoa käteen jääneillä opintotuilla punaviiniä kittailla.
Ugh. Menenpä tästä salille murhaamaan juoksumaton.
(Ja jos vielä ihmetellään, mistä tää suomalainen vihaisuus on lähtöisin, niin joko omasta tai toisten tietämättömyydestä. Voi kakka kikkare!)