Tampereelta nääs
Loma on kuitenkin aina loma, vaikka sitä sitten kököttäisi siitä suurimman osan samassa talossa jossa läpikävi kaikki lukioaikaiset tekotaiteelliset kriisit. Otsikosta voi hakea osviittaa siitä, mistä kaupungista on kyse.
Kelakortin mukaan olen paikallisia, mutta mitään en myönnä. Tampere on nimittäin Suomen Pariisi: kaupunki, jossa keksittiin rakentaa ostoskeskus kulttuurihistoriallisesti arvokkaalle paikalle, kaupunki jossa politiikkaa ei kohta jakseta enää puhua kun kunnanjohto elää Narniassa, kaupunki jossa tupakka palaa ja kahvia kuluu, kaupunki jonka yöelämä keskittyy yli 24-vuotiaisiin keskituloisiin, siis ihmisiin, joilla on varaa ostella niitä ylihintaisia drinksuja.
Ennen kaikkea Tampere on kaupunki, jossa kirpputoreilla tehdään bisnestä sen sijaan, että siellä myytäisiin vanhoja lumppuja halvalla. Hykerrytäviin kirpputorilöytöihin tottuneena muutaman päivän takainen kirpputorireissu osoittautui turhautumisen huipuksi, mutta myös huvittuneisuuden kulminoitumaksi. Oikeasti ihmiset, jos myytte ryppyisiä, likaisia, tuhkakupinhajuisia 2005 vuoden syyssesongin H&M hameitanne pois, niin miten kehtaatte pyytää niistä 8€? Voi muna…. Tein kyllä löytöjäkin, luettavaa eurolla ja kesämekon, jossa teki mieli heti lähteä humppalavalle heilaamaan.
Olen pelännyt tätä kivikasvoa koko pienen ikäni. Odotan edelleen sitä päivää kun tämä kivibotti irtautuu Tampereen teatterin seinästä ja alistaa koko maailmankaikkeuden valtaansa.
Muutamia asioita, joiden takia kaipaan Tampereelle:
- Vohvelikahvilan tunnelma. Ylläoleva kuva kertoo liikaa (peppuni leveys myös)
- Kaupungin halvimman latten saa elokuvateatteri Cine Atlaksen kahviosta (2,5€). Paikka on ihan rauhallinen kahvin parissa keskusteluun arkena, mutta viikonloppu iltapäivinä paikalle on saattanut kerääntyä lapsiperheellisiä vetämään perheen voimin jäätelöannoksia, jolloin hiljaisuus ei taattu.
- Bonuskirppis, Radiokirppis ja UFFin alepäivät. Saatan ylistää Rovaniemen kirppareiden halpaa hintatasoa, mutta Tampereella asuu ilmeisesti ihmisiä, joiden on tarve myydä mitä pimeintä omaisuuttaan kirpputoreilla.
- Lukulaari, istuin siellä jo kakarana lukemassa rispaantuneita Mustanaamioita. Kaupungin paras antikvariaatti, meidän perheessä rakkautta jo toisessa polvessa (vaikka nivelet onkin huonot).
- Hulvattomat tapahtumat julisteet, jotkut jaksaa panostaa (listan alla esimerkkiä)
- Koskipuiston teiniääliöistä rutputtaminen oli aikanaan joka maanantainen huvi, jostain syystä on vaikea uskoa, että sillä Pirkka omenasiiderijuomalla (alkoprossa 0,7) pääsee kovin sekavaan humalaan.
- Kahvila Gobal, mahani kehräisi jos voisi paikan lounaan jälkeen (1,75€/100 gr). Pidin myös samassa kiinteistössä aikanaan sijainneesta ällönostalgisesn ihanasta Vanhasta Vaniljasta. Onneksi kuppilan sisarkahvila La Familia jatkaa toimintaansa Aleksis Kiven kadulla. Mojitojäätelöä pejpeh!
- Elokuvateatteri Niagara, vaikka ääni särisee ja silmiä joutuu joskus siristämään, niin laatuelokuvissa on aina tunnelmaa ja viiden euron tiistai lompakkoystävällinen.
Mutta jotain siitä kaupungista on jo kadonnutkin. Liekö vika siinä, että itse muutti pois, mutta ei se samalta enää tunnu kävellä tuon kaupungin katuja. Olkoon katupöly saman hajuista kuin ennenkin, niin sitä Tamperetta johon synnyin epäilevän näköisenä 21 vuotta sitten, ei enää ole. Paitsi kunnallispolitiikka, joka on edelleen yltiökunnianhimoista pään hakkausta seinään.
Kirjoittajaa alkoi nyt masentaa maailman jatkuva ja liian kiivas muutos. Menen murjottamaan kahvikuppiin.