Töihin tarjotaan: selväpäinen sielu ja kätevät kädet
Ah, ah ja vielä kerran ah. On sen aika, sen vuosittaisen ihastuttavuuden, joka kaikessa riemukkuudessaan räjäyttää tajunnan ja tekee kaikesta niin kovin vaikeaa. Oi kesätyöt ja hakemisruletti! Periaatteessahan tällä vessanpönttöjen hinkkaamisen kokemuksella paikka pitäisi herua silmäripsiä räpyttelemällä. Luulen, etten kuitenkaan pääse niin helpolla.
Siinä missä äitini hankki nuorena tyttönä kassatöitä marssimalla kauppaan ja isäni soittamalla kumitehtaalle, joudun minä nykyajan kurja hakemaan töitä loputtomilla nettihakemuksilla. Se olisi vielä helppoa, jos voisi tehdä kuten vielä vanhoina hyvinä aikoina (eli vuonna 2007) ja POSTITTAA hakemukset. Paperilla. Mutta ei, koska tekniikan tehtävänä on helpottaa ihmisarkea, on luontaisen ilahduttavaa täyttää jonkun sadistin keksimiä nettityönhakulomakkeen kysymyksiä. Ei, en voi suinkaan kopioida CV:täni yhdellä klikkausella, vaan saan täyttää henkilökohtaiset tietoni kerta toisensa jälkeen ties mihin Sitäjatätä OY:n tietokantoihin.
Mutta millainen työnhakija olenkaan? Luultavasti samanlainen kuin tuhannet muut ja seuraan työvoimatoimiston ohjenuoraa: ”Työnhaku on oman osaamisen markkinointia, jossa lähtökohtina ovat aina huolellisesti tehty tiedonhankinta sekä oman osaamisen kartoitusta.”
Tiedonhankinta, ah, tuo työnhakijan motivaation murhaaja ja innokkuuden likistäjä. Jos kaikki työnhakijat oikeasti hakemalla hakisivat sitä tietoa, saattaisi moni paikka jäädä täyttämättä, varsinkin näissä nyt ambitioni kohteena olevissa ns. ”p*skaduuneissa” eli siivoamisessa (konkreettisesti sen itsensä läsnä oloa), pikaruokalataitoilussa ja muussa vastaavassa matalapalkkaisessa ruumiillisessa työssä. Joskus on vain parempi olla epätietoinen työnhakuyrityksen hämäräpuuhista Uruguain sademetsissä tai innokkuudesta käyttää pakastettua ”tuorelihaa”.
Oma osaamisen kartoitus on vielä tiedonhankintaa kamalampaa. Tuntuu karmealta kirjoittaa hakemukseen toisensa jälkeen että on reipas, sosiaalinen, iloinen ja ahkera työntekijä. Työnhakumarkkinoilla kun tuppaa olemaan muutama muukin reipas, sosiaalinen, iloinen ja ahkera otus. Lisäksi he saattavat olla erityisen kielitaitoisia, fotogeneettisiä, visuaalisesti viehättäviä, tuikkivin silmin varustettuja asiakaspalvelijajumalia ja jumalattaria. Siinä ei suomalaisella perusmöllin pärstäkertoimella ja rantasaunan karismalla varustettu harmaavarpunen pärjää. Siksi siivoan kesä toisensa jälkeen.
Ongelma tuleekin vastaan siinä, etten enää keksi, miten voisin kehittyä petaajana, imuroijana, peilinpyyhkijänä ja moppaajana. Irtohiusten metsästysvaistoni ja kykyni hiipparoida jälkiä jättämättä mopatulla lattialla eivät tee minusta messiasta jos haluan jotain uutta. Sitä minä nimittäin haluan, uutta. Enkä vain vaihtoehtoista hotellia tai yksityiskotien listaa, vaan uuden kesätyöalan.
Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty, kun hakee kesätöitä kaupungista, joka on jossain 750 kilometriä etelänpänä. Upeeta. Ehkä siis otan sen mopin kauniiseen käteen ja ryhdyn taas villakoirajahtiin.