Väldigt bra men inte smal

Epäilen että sisälläni asuu sittenkin tavanomainen ”no-hyi-vattumarja-miten-oonkin-niin-läski” -mörkönen, jonka olemassa olosta naistenlehdet kirjoittelevat kilpaa. Olen hauras pieni sielu, hyvää maaperää kaikenlaisille painoaivovammoille ja turhille kehokriiseille. mutta ei, EN SAA OLLA! Pitäisi nyt kasvaa henkisesti supernaiseksi, supernaiselliseksi äiti maan jälkeläiseksi, joka vain uhkuu feminiinisyyden ja estrogeenin voimaa ja unohtaa joku typerä mukalaihduttaminen.

Olen kuitenkin kovaksi keitetyn kuoreni alla se reppana, jota koulun pihalla läskiksi haukuttiin. Kuvitteelliset laardivalas ajat jäivät ala-asteelle, mutta tunne siitä, että olen epäpätevä lihamöntti, jäi. Olen edelleenkin epäpätevä lihamöntti, vaikka kuinka kirmailisin salilla itseni lihaskrampin partaalle. Läskiys on mielentila. Valitettavasti ja hyvin ahdistava mielentila onkin.

Tuntuu siltä, miltä tää näyttää:

http://www.youtube.com/watch?v=t2mU6USTBRE

Ei ole kivaa. En tykkää mistään taas. Mur. Mur. Mur. Urheiluvammatkaan eivät piristä kun vyötärönauha housuissa kiristää ja mieli on enemmän maassa kuin lattialle tippunut iltapalaleipä. Olen tyytyväinen itseeni, mutta en sitten kuitenkaan ole. Enkä varmaan ikinä ininöiltäni ehdi laihtua.