Jo yläaste- ja lukioaikoina käytin kiitettävän määrän aikaa sen miettimiseen, mitä tekisin isona. Selasin loppuun paperiset opukset, joissa esiteltiin kaikki toisen ja ylemmän asteen opinahjot ja mahdolliset suuntautumisvaihtoehdot. Muistan, että olen suunnitellut uraa kampaajana, juristina, lääkärinä, diplomi-insinöörinä, psykologina ja kauppatieteilijänä. Muistan, kuinka yritin saada luokkakaveriani innostumaan oppaista ja suunnittelemaan, mitä menisimme opiskelemaan (luonnollisesti) yhdessä. Pienen kotikaupungin ilmapiiri ahdisti ja sai haaveilemaan elämästä jossain kaukana kotoa.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan ammattikorkeakouluun, pääsin sisään ja suunnittelin vielä ennen joulua aloittavani insinööriopinnot välivuoden jälkeen syksyllä. Keväällä päätin kuitenkin hakea opiskelemaan yliopistoon ja päädyin lopulta kauppatieteilijäksi. Kun myöhemmin olen alkanut kyseenalaistamaan valintaani, mieleeni on piirtynyt elävästi keskustelu isäni kanssa, joka kertoi miettineen asiaa ja tulleen siihen lopputulokseen, etten välttämättä ollut tehnyt parasta valintaa. Että eikö minun kannattaisi hakea opiskelemaan vaikka psykologiaa. Sittemmin olen ehtinyt opiskella myös psykologiaa avoimessa yliopistossa ja pidän yhä todennäköisenä, että jossain vaiheessa haen myös lukemaan koko tutkintoa yliopistoon.

Valmistumisen jälkeen olen tehnyt kuuluisia “oman alan töitä” ja tuntenut, kuinka umpisolmu uravalinnan ympärillä kiristyy vuosi vuodelta. En koe, että pystyn tekemään samaa työtä loppuelämäni (heh, heh, en tiedä, kuinka moni muu, jolla on eläkeikään vielä sama noin neljänkymmenen vuoden aika, edes ajattelee tälläisiä asioita). Toisaalta olen ollut niin solmussa ajatusteni kanssa (plus kieltämättä kohtuu kiireisessä työssä), etten edes ole osannut hakeutua mihinkään muihin töihin. Katsellut ilmoituksia toki olen, mutta vaatimukset ovat lähes aina tuntuneet niin järkyttäviltä, etten edes aikaisemmin ole tosissani hakenut muita töitä.

Nyt kotona ollessa on omaan työhönkin saanut hieman perspektiiviä. Tiedostan, etten varmasti tule tekemään työtäni loppuelämääni, mutta toisaalta en halua heittää koko tutkintoa menemään kokeilemalla vaan yhdessä työpaikassa. Voihan olla, että jostain muualta löytyisi myös minun tutkinnolla enemmän itseni näköinen työ. Suomen tutkintokeskeisyyttä on myös tullut viime aikoina pohdittua. Kuinka paljon helpompaa olisi vaihtaa alaa, ellei jokainen pienikin muutos edellyttäisi paluuta koulunpenkille, vaan vaihtoehtoisia tapoja oppia ammatti alettaisiin todenteolla tukea.

Innostuneena omasta haaveestani löytää vielä enemmän omannäköinen työ hain tutun vinkkaamaa paikkaa ja sain kutsun haastatteluun. Nyt odottelen puoliksi kauhistuneena, puoliksi intoa puhkuen vastausta. Kävi miten kävi, olen iloinen, että otin riskin. Se on ensimmäinen askel kohti enemmän omannäköistä työtä ja uran umpisolmujen aukeamista.

Loppuun vielä suositus uraongelmien kanssa painiville: kannattaa lukea (tai omassa tapauksessani kuunnella) Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa. Satu on tuttu Salamatkustaja-blogista ja Hanne kirjoittaa ratkiriemukasta Lähiömutsi-blogia.