Kun minä ja seljankukka löysimme jälleen toisemme

Minua ei koskaan opetettu mehutytöksi lapsena, sillä kotonamme kaupan mehut ja limsat olivat vain erityisten hetkien juttuja. Luulen, että tällä seikalla on paljon tekemistä sen kanssa, etten vielä aikuisenakaan ole oppinut kävelemään kaupoissa mehuhyllyjen kautta. Sisäisen esteetikkoni tekisi mieli kirkua nuo hyllyt nähdessäni, sillä ne on vuorattu täyteen mitä rumemmilla mukamehupurnukoilla, että mieluummin olen keitellyt mehuni itse silloin kun on mieli tehnyt.

(Aika monen asian saa muuten tehdä ihan itte, jos ei halua tyytyä keskinkertaiseen, oon huomannut.)

Seljankukkamehu on kuitenkin yksi aikuisen minäni löytöjä ja taisipa olla niin, että minun ja tämän hennon kukkaisen mehun ensikohtaaminen tapahtui Helsingin mailla. Tunsin heti syvää sielunystävyyttä, mutta myös erityistä kaipausta, sillä noihin aikoihin ei täältä pohjoisesta näitä kauniita mehupulloja löytynyt.

Kunnes kävelin muina naisina sitä tavallista Citymarketia läpi ja päätin oikaista mehuhyllyn kautta säästääkseni turhia askeleita. Seljankukkamehujen ylvästä ja ranskalaisvaikutteisen kaunista rivistöä ei voinut olla huomaamatta kirkuvan väristen VIPPien keskeltä. Jaksan uskoa siihen, että vielä joku päivä suomalaiset firmat ryhdistäytyvät ja keksivät estetiikan olemassaolon. Alkavat valmistaa kauniita etikettejä, sieviä mehupulloja ja luopuvat pelkkien tönkkövärien käytöstä. 

Siihen asti kesäiset kuplamehujuhlani pelastaa seljankukkamehu, joka on kaunis sekä sisältä että ulkoa.