Treenit etenevät sellaista vauhtia nenäni edestä, etten pysy täällä virtuaalimaailmassa niin tiiviisti mukana kuin haluaisin! Sen voin kuitenkin kertoa heti kättelyssä, että OnRamp-kurssi on vienyt minut jo muutamia kertoja epämukavuusalueelle. En olisi koskaan arvannut harrastavani lajia, joka voisi saada minut tuntemaan samaan aikaan intoa, sisuuntumista, epätoivoa ja pelkoa.

Olen luonteeltani melkoinen sisupussi ja teen kyllä yleensä innoissani sen mitä treeneissä pyydetään, mutta parina viime treenikertana ovat hikikarpalot nousseet otsalleni jostain ihan muusta syystä kuin kovasta treenistä (no, siitäkin sitten MetConeissa). Mitä on tapahtunut?

Sitä myöten kun treenit etenevät, tulee eteen liikkeitä, joita en ole koskaan tehnyt ja joita pelkään, koska tuntuu etten hallitse kehoani. Tässä lajissa joutuu toden teolla opettelemaan yhteistyötä myös oman mielensä kanssa ja kohtaamaan sitä kautta omia pelkojansa. Tajuaa, ettei ehkä luotakaan itseensä niin paljon kuin oli ajatellut. Muuttuu treenien jälkeen itsekriittiseksi, koska oma alisuoriutuneisuus ärsyttää. Otetaanpas muutama esimerkki kahdesta edellisestä treenistä.

Case 1. Boksihypyt. Ensitunnelmat tekniikkaosuutta läpikäydessä ovat positiiviset, mahtavaa hypätä! Sitten se matalin boksi on konkreettisesti siinä nenäni alla ja tekisi vain mieli juosta karkuun. Miten tuohon voi päästä? Saija lataa mulle kiekoista matalamman boksin, joissa pääsen kokeilemaan tuntumaa hyppimiseen. Kiekkoja lisätään hyppy hypyltä lisää, kunnes onnistun hyppäämään (muistaakseni) boksia 10 cm matalammalle kiekkokasalle. Olen tyytyväinen, vaikka en vielä uskaltanutkaan hypätä oikealle boksille.

Case 2. Käsilläseisonta. Yritän ihan oikeasti olla avoimin mielin, kun liikettä käydään eilisen tunnin tekniikkaosiossa läpi. Meidän perheessä Tuomas on aina hoidellut käsilläseisonnat, puissa kiipeilyt (jep) ja akrobatiapomppimiset. Itsehän olisin halunnut huutaa suoraan koutseille, että laittakaa mulle tanko ja niin paljon painoa niihin kuin haluatte, teen vaikka hamaan loppuun mavea, kyykkyä ja thrusteria, kunhan mun ei tarvi kokeilla tuota käsilläseisontaa!

Pelkään jotain, en itsekään tiedä mitä. Ehkä sitä, että rojahdan alas ja niskani murtuvat? Tuntuu, etten hallitse kehoani ollenkaan, olen spagettia.

Siinä vaiheessa, kun olisin siirtänyt käsilläseisontayritykseni hamaan tulevaisuuteen, kuvioihin astuivat koutsimme Maria ja Timo. CrossFitissä ei tunneta käsitettä ”annoin periksi”, joten minun on pakko edes kokeilla. Ei sitä ääneen sanota, mutta ymmärrän että mun on yritettävä. Koutsit ehdottavat, että haen hyvän asennon päälle ja käsille, josta he avittavat minut käsilläseisontaan jaloistani. Tunnen itseni invalidiksi, mutta suostun — ja tadaa, seisoin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni käsilläni! 😀

Tämän jälkeen kokeilin vielä skaalausta boksin kanssa ja mietin, että jos ei tässä lajissa ala papu tarttumaan yläkroppaankin, niin jo on ihme.

Äskeiset esimerkit ovat ääriesimerkkejä siitä mitä en osaa (vielä). Mutta arvatkaa miksi tämä ei masenna minua täysin? CrossFit on rakennettu niin, että tunneilla käydään useampia liikkeitä läpi — ja tasan varmasti jokaiselta tunnilta löytyy jokin liike, jonka hanskaa varmasti. Vaikka tajuat, että kehittymisen polku on loputon ja se saattaa välillä ärsyyttääkin, saat myös onnistumisen tunteita. Se on ainakin itselleni tärkeää! 

http://youtu.be/EhG_x1bLHwE

Maanantaisten treenien suurimman onnistumisen koin heti alkutunnilla, kun kokeilimme Abmat sit up-liikettä. Minun oli pakko hakea teille tuo demonstrointivideo, koska en osannut selittää liikettä tarpeeksi yksinkertaisesti. On jännittävää huomata miten erilaiset vahvuudet meillä on Tuomaksen kanssa. Siinä missä Tuomas koki treeneissä käsilläseisontapunnerrukset (!) helpoiksi, ne eivät meinanneet sujua itseltäni. Ja siinä missä vatsaliikkeet Abmatin kanssa tuntuivat itsestäni todella helpoilta ja mukavilta, olivat ne Tuomakselle haastavampia. 

Päivän MetConissa meidät jaettiin 3-4 hengen ryhmiin ja meidän piti tehdä yhteensä 90 thrusteria ja 90 pull upia. Tällä kertaa mulle laitettiin tarpeeksi järeät kumpparit ja sain tehtyä pull uppeja paremmin kuin viimeksi. Tuomas sanoi, ettei ole ikinä ennen nähnyt minua koko 6-vuotisen suhteemme aikana niin päättäväisenä tekemässä jotain kuin eilen viimeisiä pull uppeja vetäessäni 😀 Olit ihan isäs näköinen. Hei kiitti rakas!

Uskomattoman koukuttava laji ja kyllä sen yhden suuren suolahipun tähän hommaan tuo se, että laji innostaa meitä molempia. Menihän siihen se kuusi vuotta löytää yhteinen harrastus, josta molemmat nauttii.

Lopuksi haluan sanoa, että meidän koutsit on aivan parhaita. Kiitos, ettette anna minun antaa periksi.

Yhteistyössä CrossFit Santasport.