Kävin vähän maalla hengittelemässä tässä viikonloppuna.

Minulla on sellainen vanha ja kenkku tapa yrittää tehdä asioita viimeiseen asti, vaikka tietäisin ettei se johda mihinkään. Yrittäminen ja periksiantamattomuus ovat ominaisuuksia, joista samalla pidän ja joiden tiedän tekevän itselleni joskus myös hallaa. Olen huono laistamaan tekemisestä muun kuin pakon edessä. Ja tässä viimeisen viimeisen puoli vuotta elämäni on ollut vähän sellaista pakkoselviytymistä, sillä tämä rakas kehoni ei vain kulje samalla teholla kuin ennen. Sitä on ollut vaikeaa myöntää, vaikka sen tietyn voimattomuuden on tuntenut nahoissaan jo pidemmän aikaa.

On päiviä, jolloin tuntuu siltä ettei minusta ole yhtään mihinkään. (Se ei tietenkään ole totta, tiedän). Mietin, että olen vasta 24 ja elimistöni pragaa kaikin voimin tervehtymistoiveitani vastaan. Silloin turhauttaa ja kiukuttaa. Välillä suutun itselleni kuin mikäkin 5-vuotias ja se johtuu vain siitä, että mieli ei ole vielä oikein sisäistänyt sitä, etten pysty samaan kuin ennen, vaikka kysymys olisikin jostain tavallisesta asiasta. 

Olen viime aikoina pohtinut pienessä mielessäni sitä, että miksi nykyään puhutaan niin vähän negatiivisista tunteista. Minusta on eri asia joskus tuntea olevansa kiukkuinen, väsynyt tai vihainen kuin olla sitä jatkuvasti, jopa mielenlaadultaan. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi minusta paljon surullisempaa kuin se, että uskaltaa rehellisesti myöntää, että nyt ei ole hyvä olla. Jo pelkästään se pieni myöntäminen voi saada olon paremmaksi.

Yllä mainitusta syystä johtuen minusta tuntuu inhimmilliseltä kertoa täälläkin, jos elämä ei aina kuljettele niissä ihanissa myötätuulissa — varsinkin kun tiedän sen välillä huokuvan blogiini, tähän rakkaimpaan omaan juttuuni. En osaa sanoa minkälaisen kuvan itsestäni tämän blogin kautta saa, mutta ainakin pyrin pitämään koko paketin sellaisena, jonka takana voin seisoa selkä suorassa. 

Maalla oli rauhallista. Avasin tietokoneen kerran ja naputtelin hyvän mielen tekstin Yellow Moodiin, mutta ihan tänne asti ei loppuviikosta riittänyt asiaa. Hiljaisuus on joskus ihan hyvä juttu, niin ainakin sanoisin vanhalle pölpöttävälle minälleni nyt, jos olisi mahdollisuus.

Postauksen punainen lanka taisi jäädä jonnekin matkan varrelle. Ehkä tämä kumpusi osittain siitä, että olen pohtinut kilpirauhas-raportin kirjoittamista ja nämä ajatukset ovat sellaista alitajuntaista ajatustyötä sitä silmällä pitäen, tiedättekö?

http://youtu.be/cCOu3Kjx3iQ

Kiitos, että olette siellä. Kaikkea kaunista sunnuntain viimeisille minuuteille ja huomiselle toivottelee onnellinen Hannamari, jonka viikonlopun tehosoitossa on ollut iki-ihanan Béyoncen Love on top. Siltä ainakin tuntuu ja sehän on tärkeintä.