Viime aikoina on ollut uskomattoman kuuma. Ulkona +30´c ja sisällä ainakin saman verran, vaikka mitä tekisi. Minä olen ollut pelkässä vaipassa sisällä ja sekin tuntuu olevan liikaa. Onneksi välillä satelee ja on viileämpiäkin päiviä. Monena päivänä olen ollut tuossa pihalla vauvakeinussa ja se on aina yhtä hauskaa. Toivoisin vaan äidin antavan vielä enemmän vauhtia, mutta se sanoo, että naapurin mummot saisi sydänkohtauksen jos ne näkisivät kuinka lujaa jo nyt menen. Joudun sitten tyytymään semmoiseen ei-niin-huimaan kyytiin, mutta tehostan sitä roikottamalla monesti päätä vähän alaspäin (eteenpäin kumartuneena). Silloin tuntuu ikäänkuin hurjemmalta. Äiti meinaa voida pahoin jo sen näkemisestä. Se ei ole vauhti-ihmisiä, eikä varsinkaan huvipuistoihmisiä. Niinku ei isikään. Ne on pohtineet kuka minut sitten vie Särkänniemeen tai Linnanmäelle, koska ilmiselvästi minä tulen olemaan huvipuistoihmisiä. Onneksi sukua riittää ja on joukko ystäviäkin, joita voi kysyä. Äiti lupautui tuleen maksimissaan reppuvahdiksi. Sellainen se oli ollut koulun luokkaretkilläkin. Hohhoijaa, jotkut ei osaa nauttia yhtään elämästä..

Ryömimistekniikkani muotoutuu päivä päivältä. Jos aloitin hyljetyylillä, niin nyt muistutan jo merikilpikonnaa. Perjantaina me käytiin taas Perheentalolla ja sinne sattui pari muutakin ikätoveriani (7 kk) ja me vertailtiin taitojamme. Mitä sitten jos ne osaskin vähän enemmän ja paremmin noita liikkumisjuttuja. Voin taata, että minulla on kovempi ääni. Kaikki äidit seurasi ihmeissään miten meillä on ihan samanlaiset tavat ja intressit. Näimme saman lelukuorma-auton yhtaikaa ja kilparyömimme sen luo ja sitten vielä riitelimme kuka sen saa. Ja minä kun haluan kokeilla kaikkea ja kaikkia, yritin tarrata myös yhen pojan nenään ja repiä tukasta. Ja se yritti tehdä samaa minulle. Kerrankin oltiin samalla aaltopituudella jonkun kanssa ja puhuttiin vielä ihan samaa kieltäkin ja sitten aikuiset koitti heti erottelella meitä. Oltiin me välillä aika vikkeliä ja ihan vaan nopeesti pidettiin toisiamme käsistä kiinni tai jotain. Sen vaippa vähän haisi ja kävin itse kokeilemassa sitä ja vähän vinkkaamassa muillekin siitä. Ja sitten äidit oli sillei, että ´eipäs puristella pakaroista´! Höh. Mitä ne luulee! Äiti nosti minut seisomaan välillä ja sitten se poika yritti repiä housuni pois. Sille minulla ei ole mitään puolustuksen sanaa. Ihan creepy hyypiö. :O

Lauantaina meillä kävi äiti tosi hyvä kaveri (ja sen perhe), jota äiti ei ole nähnyt ikuisuuksiin. Viimeksi itse asiassa silloin, kun minä olin äitin masussa ja olin kasvanut sen verran, että äitin vaatteet alkoi vähän kiristää. Sillä kaverilla on poika, joka on vuoden ja muutaman päivän minua vanhempi. Onneksi se sentään oli vielä vähän kuin minä ja alkukangerteluitten jälkeen tultiin hyvin juttuun. 🙂 Ne ei ehtinyt olla kauaa, kun sitten lähdettiin yhteisen ystävän häihin. Tai me äitin kanssa mentiin vaan katsoon vihkimistä. Me istuttiin sillei, että oltiin ihan ekoina näkemässä kun morsian ja sulhanen tuli sisään. Ja kaikki ihmiset kääntyi sinne päin ja räpsi kuvia ja minä varmaan näyin siellä taustalla tanssimassa äitin sylissä. Sietikin filmata, kun minulla sentään oli melkoisen sievä mekko ja rimpsupökät. Olipas siis kerrassaan fiksusti suunniteltu paikka. Äitillä on eriävä näkemys asiasta. Pompin äitin sylissä sen verran paljon, että äiti tuumasi saaneensa päivän kuntosalitreenin siinä samalla. Se kuulemma tuntui käsissä tänään. Ihan hyvä vaan, saisi sekin vähän muotoja käsivarsiin.

Minä jaksoin ihan hyvin. Se kylässä ollut poika istui siinä vieressä ja me pelleiltiin ja viihdytettiin toisiamme ja se luki välillä minun kirjaa ja minä söin sen kenkää ja semmoista. Minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa siitä morsiamesta, kun se oli niin kaunis ja kaikkea ja sillä oli hieno laahus, jota näin (ja varsinkin äiti näki) sieluni silmin itseni jahtaamassa ja sitten vaikka raahautumassa sen päällä mukana. Vähän harmillista, kun piti pysyä suurin piirtein paikoillaan, pääasiassa äitin sylissä ja olla hiljaa. Kuiskata olisi kai saanut, mutta se taito ei ole niin oleellinen, että vaivautuisin opettelemaan sitä vielä pitkään aikaan. Äiti kävi välillä kokeilemassa olisinko halunnut syödä, mutta lastenhoitohuoneen akustiikan testaaminen oli kiinnostavampaa. Kun sanoin khoh, niin kaiku vastasi. Se testi jäi kumminkin aika lyhyeen. Sitten loppupuolella siirryttiin valitettavasti seinän taakse kuunteleen, kun morsian ja sulhanen sanoi tahdon. Ihan vaan siksi, etten minä olisi sabotoinut sitä kommenteillani. Ei minulla olisi ollut siihen mitään vastalausetta. Se sulhanen olisi ollut aivan liian vanha minulle.

Äiti kävi onnittelemassa niitä siellä, mutta minä en saanut tulla kuin katselemaan vähän kauempaa. Äiti arveli valitettavan kaukonäköisesti, että haluaisin vähän korjailla morsiamen kampausta ja sellaista. Mut äiti onnitteli minunkin puolestani sentään. Tilaisuuden jälkeen me mentiin mummolla käymään, kun se asuu kävelymatkan päässä. Hauskaa, kuten aina. Mutta minun päiväuniaika sitten meni vähän ohi ja lopulta äkämystytti niin paljon, että pakko oli lähteä kotiin. Nukahdin kotimatkalla ja sitten kun nukuin niin myöhään päikkärit, olin virkeä kuin käkikello pitkälle iltaan.

Tänään oltiin kanssa menossa. Mutta huippujuttu oli, että sain olla isin kanssa ihan harvinaisen paljon tänään. Varsinkin aamulla kun äiti nukkui vähän pitempään(!) ja muutenkin. Voi kun isi voisi olla aina kotona.

Tällaista tällä kertaa. Kohti uutta viikkoa, ystävät!