Mummolaan kun matkustimme

Tänään me päätettiin repäistä ja käydä mummolla. Mummo asuu jotain viiden kilometrin päässä, mutta ilman autoa ne on viisi kilometria liikaa, varsinkin talvella ja pitää mennä bussilla. Bussilla matka on melkein tuplaten pitkä ja pitää vaihtaa, eikä me olla äitin kanssa vielä ikinä tehty sitä. Ainoastaan matkustettu neuvolaan muutaman kilometrin päähän. Meistä on kyllä tosi kiva matkustaa bussilla, kun vaunujen kanssa äiti pääsee ilmaiseksi, eikä minunkaan tarvitse maksaa. Ja bussissa on hirveesti ihmisiä ja hassuja hajuja ja se keinuu ja pomppii ja hurisee ja kirskuu.

Äitiä vähän jännitti, se luki aikatauluja ja arvioi reittejä ja varmisti sataan kertaan, että muisti oikein kellonajat ja pysäkit. Minä yritin saada sen relaamaan, mutta äiti nyt on.. No semmoinen.. Me lähdettiin aikataulun mukaan oikeeseen aikaan pysäkille, mutta bussia ei näkynyt, eikä kuulunut. Minä ihan nukahdin siinä odotellessa. Lopulta äiti totesi, että kuskilla oli varmaankin ollut turhan painava kaasujalka ja oli mennä hurruuttanut vauhdilla ohi liian aikaisin. Äiti työnsi minut kotiin ja herätti, vaikken olisi halunnutkaan ja vaihtoi vaipan ja antoi ruokaa ja me leikittiin hetki (juupa juu, minä siis pyörin lattialla ja äiti käänsi lähtöasentoon) ja sitten puettiin uudestaan ulkovaatteet. Äiti sanoi, että jos on hirveen kamalaa koittaa lähtee heti uudestaan, niin voidaan mennä toinen päivä. Minä halusin kuitenkin nähdä mummon, joten olin ihan kiltisti. Äiti nosti vaunujen pohjaa vähän pystyyn, jotta pystyisin löhöömään ja katseleen ympäristöä. Niin minä teinkin. Seuraava bussi olikin sitten myöhässä ja meinasin jo hikeentyä, mutta lopulta se tuli ja matkustaminen oli yhtä jännää kuin ennenkin.

Keskustassa jäätiin pois ja kuljettiin toiselle pysäkille odottaan mummolaan menevää bussia. Sinne tuli toinenkin vauva, jolla oli hirveän iso pää ja se huusi koko ajan. Äiti sanoi, että minä olen oikein siro siihen verrattuna ja ihana, kun olin niin kauniisti. Lopulta päästiin oikeelle pysäkille ja lähdettiin mummolaan. Minua alkoi vähän väsyttää kaikki se matkustaminen, jolloin äiti sanoi, että mennäänpä oikein nopeesti ja lähti juokseen. Voi ei äiti, ei minulla niin kiire olisi ollut! Käänsin päätäni niin, että vain korva näkyi kypärämyssystä ja toivoin, ettei kukaan tunnistaisi, koska äiti juoksee hirveen nolosti. Ja lumella ja jäällä vaunuja lykäten se oli vielä nolompaa. Onneksi pian oltiin perillä ja kukaan ei varmaan nähnyt.

Mummo asuu tädin, neljän kissan ja kahden koiran kanssa. Mummo oli kaatunut ja sen kädelle oli käynyt pahasti ja nyt siinä oli vaaleanpunainen kipsi. En päässyt ollenkaan mummon syliin, mutta se tuli suukottelemaan ja esittelemään kipsiään. Olisin halunnut maistaa sitä, mutta valitettavasti en saanut. Muuten mummo oli ihan ennallaan ja ilmeili huvittavasti. Täti toi donitseja leipomosta ja sitten äiti, täti ja mummo joivat kahvia ja söivät niitä. Halusin myös sellaisen, mutta mieluiten imettävässä muodossa, joten heti kun oli soveliasta ja laskeskelin donitsin muuttuneen maidoksi äitilehmässä, söin itse. Hyvää oli ja otinpa päikkäritkin saman tien.

Täti luki sellaista kirjaa, missä kerrottiin lasten kehityksestä. Se oli ikivanha, siis niin vanha, ettei äitikään ollut syntynyt vielä silloin. Jostain -70 -luvulta! Se oli hassu, kun siinä käytettiin outoja sanoja, joita me ei ymmärretty. Onneksi mummo tiesi, mitä ne tarkoittaa. Se on varmaan elänyt silloin.. Oli tosi hauskaa kuunnella, missä iässä vauva muka oppii mitäkin. Äiti sanoi, että käytännössä ne kaikki olivat kaksi kuukautta jäljessä nyky-ymmärryksestä. Minä osaan jo monta asiaa, joita siinä väitettiin aikasintaan puolivuotiaiden osaavan. Aikuiset mietti, että ehkä silloin kapalointitapa on myöhäistänyt kehitystä. Onneksi minä olen saanut potkia ja sätkiä niin paljon kuin sielu sietää. Esittelin muuten kääntymistaitojanikin. Mummo ja täti olivat tosi vakuuttuneita.

Mummon toisesta koirasta tuli myös äiti pari viikkoa sitten. Hassua, että minua pienempi eläin voi olla jo äiti. Sen vauva oli toooosi pieni. Minun äiti ja koiraäiti juttelivat ja totesin, että minulla on kyllä hyvä äiti. Se koiraäiti vain huusi sitä vauvaa olemaan hiljaa, kun halusi seurustella ihmisten kanssa ja raahasi vauvaa niskasta eikä meinannut muistaa syöttääkään. Sitten se luuli, että minä olen sen vauva ja yritti leikkiä minun äitiä ja silloin minä komensin sitä tosi äijämäisesti menemään pois. Minulla on ihan oma äiti. Onneksi minun äiti ei raahaa hampailla niskasta tai syö vaipan sisältöä ja sitten pese naamaani kielellään sen jälkeen. Tai jätä yksin huoneeseen ja huuda olemaan hiljaa, kun tulee ikävä. Minun äiti on varmasti maailman paras.

Lopulta minua alkoi väsyttää, eikä edes peilikuva jaksanut naurattaa. Me soitettiin isi hakeen meidät ja se tuli oman turvakaukalon kanssa, eikä tarvinnut mennä enää vaunuihin. Me otettiin mummon toinen koira viikonlopuksi mukaan, niinku kaveriksi meidän koiralle. Ne hoitaa minua yhdessä ja häätävät kissat pois. Minä en ihan hirveästi vain välitä siitä, kun ne rakastavat niin paljon ja kuolaisesti.

Illalla tein ruokaa äitille ja isille. Siinä oli jauhelihapihvejä, vihanneksia ja perunamuusia ja raejuustoo ainakin. Äiti auttoi, mutta ihan pikkuisen vaan. Se oli minun takana, kun olin rintarepussa, joten se ei oikein olisi ylettynytkään auttaan. Isin ja äitin mielestä se ruoka oli tosi hyvää, mutta äiti toivoi, että olisin kaatanut pikkuisen vähemmän maitoa muusiin, koska se vaikutti enemmän perunavelliltä. No minäpä satun olemaan enemmän velli-ihmisiä, joten pitäkööt tunkkinsa.

Se oli ihan hirmuisen pitkä ja tapahtumarikas päivä, mutta olen ylpeä äitistä, että se jaksoi raahata peffansa kodin ulkopuolelle. Me suunniteltiin vähän, että mentäisiin vaikka ensi viikollakin tai joskus mummolle, kun se on kotona sen käden takia. Minusta olisi kiva ilahduttaa mummoa, kun se vaikutti vähän surulliselta, kun se ei pysty tekemään mitään yksikätisenä. (Äitini murjaisi, että se tietää, mitä on olla yksikätinen, mutta sen mielestä mummolla on helpompaa, kun siinä käytöstä poistuneessa kädessä ei ole viittä holtittomasti viuhuvaa raajaa. En ole aivan varma pitäisikö taas loukkaantua.) Mummo lupasi vähän aikaa sitten tehdä minulle villasukat, mutta nyt sen käsi on niin kauan paketissa, että äiti päätti tehdä ne itse. Voi elämän kevät.. Äitin villasukat ja käsityöt on ihan omaa luokkaansa. Niistä pitää oikeastaan tehdä ihan uusi kirjoitus..

Hyvää yötä, kirpuille työtä!