Kyllä, olen tietoinen, ettei blogini ole päivittynyt aikoihin. Ei, en ole unohtanut sitä. Enkä hylännyt. Mutta minulla on ollut niin kovasti meno päällä, etten ole yksinkertaisesti malttanut. Sekä sellainen seikka, että äiti on ollut välillä aika kipeä ja sen jaksaminen rajoittuu minun vahtimiseeni.

Päivitänpä kuulumiset. Pääsiäisenä me oltiin äitin kanssa reissussa. Isikin suunnitteli tulla ja koira, mutta kun sitten olisi pitänyt mennä autolla ja se on aikas ärsyttävä kapistus auringon paisteessa ja pitkillä matkoilla, niin päädyttiin meneen äitin kanssa kaksistaan junalla. Me mentiin mummulaan. 🙂

Minä en siis ole käynyt ennen mummulassa, kun se on niin kaukana. Mummu ja ukki ja eno on käyneet täällä, mutta nyt kävin katsastamassa niitten mestat. Junakin oli tosi mielenkiintoinen. Me lähdettiin perjantaiaamuna tosi tosi aikaisin. Minulla oli vielä yöunet kesken ja nukuin ne loppuun turvakaukalossani. Ja InterCity-junassa me oltiin leikkivaunussa ja minä seurailin lapsia ja istuin omalla istuimella ja oli hurjan jännää!

Meillä ei ollut mukana kuin turvakaukalo ja olkalaukullinen tavaraa plus pikku pussi matkaeväille ja semmosille. Syy moiseen on siinä, että mummulassa on ihan kaikkea. Oikeesti, KAIKKEA. Siellä oli enemmän lelujakin kuin kotona ja jopa pikkuinen nojatuoli minulle. Sekä retkisänky, syöttötuoli, vaunut, ruuat, vaipat, astiat yms. Ehdotin äitille, että voitaisiin jäädä sinne, mutta isiä oli ikävä, niin me tultiin jo maanantaina kotiin.

Tapasin myös isopapan. Me otettiin semmoisia kuviakin, missä on neljä sukupolvea rivissä sohvalla. Aika hienoo. Äiti ei ole koskaan tavannut sen isoisovanhempia. No mut minulla on alkanut vierastamiskausi kuulemma, niin se asetti hieman rajoituksia olemiselle. Kas kun minä halusin nähdä äitin koko ajan. Se jatkuu vieläkin. Minulle tulee jostain syystä hirmu helposti hätä, jos en näe/kuule/haista äitiä tai isiä.

Reissussa sain toisen hampaan. Voin kertoa täsmällisemminkin, kyseessä on vasemmanpuoleinen alahammas ja se puski läpi sunnuntai-iltapäivällä, kun me oltiin käymässä enolla. Se kyläily meni sitten vähän pieleen, mutta ensi kerralla uusiksi!

Nyt muutama päivä sitten minulle ilmestyi näkyviin myös molemmat ylähampaat ja ikeniä kutittaa ja särkee niin paljon, että varmaan kaikki loputkin hampaat on tulossa perään. Ei ole yhtään kivaa!

Juu mutta sellaista. Kivoin uutinen on se, että olen päässyt liikkeelle. Ryöminkin hieman, joskin tyyliltäni muistutan kuulemma hyljettä. Eli vähän on tekniikka hakusessa. Mutta ainakin pääsen kierimään ja pyörimään ja niin minä menen ympäri huushollia, kohti moppia, imuria, rikkalapiota tai porrasjakkaraa. Ja päivisin minä käyn ”kävelyllä” pyykkitelineen kanssa. Sinne allekin on mukava parkkeerata ja vetää kaikki pyykit alas. Se on vähän niinkuin maja.

Istumaan nouseminen on myöskin työn alla. Osaan jo MELKEIN nousta itse ja pysyäkin siinä asennossa. Niin ja seisonkin melkein tukevasti vaikkapa sohvaa vasten. Äiti sanoo, että se tarvitsisi valvontakameroita joka paikkaan ja silmät selkäänkin, kun minä olen niin vikkelä liikkeissäni ja kopsauttelen itseäni minne sattuu.

Minä opiskelen myös puhumista. Olen opiskellut äänteitä ja osaan jo melko puhtaasti lausua `äiti´. Jos minulla on vaipassa ruskeaa tavaraa, selitän hyvin monisanaisesti ja voimakkaalla äänellä siitä. Ihan aina porukat ei tajua. Äiti sanoo, että minun pitäisi opiskella sanomaan kakka, jos vaippa on täynnä. Se on kuulemma helppo sana. Katsotaan! Jotkut taas väittävät, että se on semmoinen ruma sana.

Täällä oli hetken kesä ja helle. Olin kolme päivää pelkässä vaipassa kotona ja tuulettimet oli päällä ja siltikin oli kuuma. Sitä paitsi sellainen asu hidasti minua, kun hikinen vatsa liimautui aina parkettiin, niin enhän minä päässyt melkein minnekään! Sitten alkoi monsuunisateet ja nyt on taas vaatteet päällä. Pahinta näissä viikoissa on siitepöly. Äitillä on kamala allergia, eikä se viitsisi oikein pistää nenäänsä pihalle. Se aivastelee niin paljon, että sanoo saavansa sikspäkin vatsaan jo pelkästään aivastelemalla. Hah.

Nyt pitää mennä. Palaan asiaan kyllä!

Ciao!

Hei. Täällä äiti. Tyttäreni on niin tekniikasta innostunut nykynuori, että pongaa ympäristöstään kaiken siihen liittyvän. Pikku sormien ja ikenien kohteeksi joutuvat niin kännykät kuin kaukosäätimet. Ja neiti osaa käyttää niitä. Sydän kurkussa syöksyn välillä katsomaan kenelle nyt on lähdössä tyhjä sähköposti tai mitä sopimuksia kalenterista on ”kadonnut”. Kosketusnäyttö on vihonviimeinen keksintö vauvan kanssa.

Luin täällä yhdestä blogista synnytyskertomuksen ja muutenkin olen omasta synnytyksestä toipuessa käynyt läpi tapahtumaa. Tästä blogissa ei varsinaista kertomusta tule löytymään, koska silloin joukko tuntemiani ihmisiä alkaisi vilkuilla vaivaantuneesti, eikä kehtaisi katsoa enää silmiinkään kaiken sen epämiellyttävän informaation kohdattuaan. No kaikki tietää miten lapset syntyy ja samalla tavalla tähän maailmaan pulpahti omakin vauvani.

Vasta viimeisen kuukauden ajan raskaudesta tulin tuntemaan mitä on olla raskaana ja ODOTTAA. Olen lyhyt, vatsani oli iso, kiloja kertyi kiitettävästi muuallekin kroppaan, sukkahousujen pukeminen vastasi tunnin kuntosalitreeniä ja kävelin kuin halvaantunut pingviini. Siinä tiivistelmä.

Nyt arvoisa (varsinkin miespuolinen?!) lukija saatat haluta skipata seuraavat kolme kappaletta! Lukeminen omalla vastuulla.

Loppupuolella jouduin ramppaamaan verikokeissa niin usein, että kyynärtaipeet oli koko ajan siniset. Jouduin alistumaan sörkittäväksi ja tutkittavaksi vähintään kerran viikossa. Toisaalta se oli tosi ärsyttävää ja nöyryyttävää, toisaalta olen kiitollinen, että Suomen terveydenhuolto pitää niin hyvää huolta äideistä ja vauvoista. Ensimmäinen lääkäri onnistui säikyttämään mut täysin pois tolaltani ja lupasi, että synnytys käynnistetään rv 39, ellei lapsi synny sitä ennen. (Lapsettomille termin aukaisua: rv tarkoittaa raskausviikkoa. Täysaikainen raskaus kestää 40+0, eli 40 viikkoa, 0 päivää.) Viimeinen lääkäri perui diagnoosin, maksalääkityksen ja käynnistyssuunnitelman.

Niinpä lapsukaiseni sai oleilla masussa niin kauan kuin halusi. Sehän halusi, ihan tappiin saakka. Käynnistys yliaikaisuuden vuoksi olisi ollut perjantaina 18.10. eli rv 39+6. Edellisenä yönä alkoi supistukset, eikä tarvinnut loppujen lopuksi yhtään käynnistellä. Valitettavasti kesti 30 tuntia, ennenkuin supistukset tekivät muuta kuin venyttivät kivunsietokykyä.

Kun kukaan ei enää uskonut, että vauva syntyisi vielä puoleen ikuisuuteen, tapahtui se, jota voisi kutsua lähes termillä syöksysynnytys. Siis lopultakin, rv 42+0. Onneksi kätilöt ehtivät viime tipassa mukaan, kivunlievitystä ei kukaan ehtinyt muistamaan ja miettimään. Piste piste piste kuuden minuutin edestä – ja sitten musta tuli äiti ja miehestäni isi. Sen pituinen se. Ei kun siitä se vasta alkoi.

Yksi asia mikä on muuttunut radikaalisti, on ajankäsitys. Olen elänyt omassa pikku kuplassani vauvan kanssa puoli vuotta ja se tuntuu parilta viikolta. Tytön ottamat edistysaskeleet fyysisesti ja psyykkisesti lähes säikäyttävät, kun tajuaa miten paljon aikaa on vierähtänyt. Tässä huushollissa on melkoisen monta kertaa kuulunut tyrmistynyt toteamus ”ei kai nyt vielä”!

Edelleen mua ärsyttää sosiaalisessa mediassa kiertävät imelät ruusunpunaiset aforismit äitiydestä ja vauvoista, sekä myös tuttujen ja tuntemattomien ajattelemattomat tölväisyt ja olettamukset ja kaikkitietävät neuvot, mutta jaksan myös katketakseni nauraa osuville, naseville lausahduksille, oivalluksille ja kuvailuille. Kautta aikojen yksi suosikkisarjakuviani on ollut Baby Blues. Erona on se, että nykyään vaihdan omien perheenjäsenten nimet tilalle trippeihin. Hirtehishuumori ja itseironia on avaimia jaksamiseen kun kaikki menee pieleen.

Myönnän olleeni ennen raskautta tai jo vauvakuumetta yksi niistä kanssakulkijoista, jotka mulkoilevat tuimasti huutavia, riehuvia, rääkyviä, juoksevia ja joka paikkaa lääppiviä lapsia ja vanhempia, jotka ”ei saa pidettyä lapsiaan kurissa”. En ole järin pitkäpinnainen ihminen, enkä todellakaan lapsirakas. Kohteliaisuudesta ehkä koitin kaivaa jotain kehuja, kun näin niitä odotettavan.

Arki on antanut tässäkin osoitteessa high fiven päin naamaa. Vielä olen säästynyt hurmaavilta hetkiltä, jolloin lapsi kailottaa suurella äänellä jotain intiimiä ja epäkorrektia ruuhkaisessa kassajonossa muiden riemuksi, lähtee karkuun kun itse on jumissa jossain yms. Toisaalta olen tullut jo huomaamaan kenen temperamentin pikkuneiti on perinyt, joten näen mielessäni ’flasheja’ tulevaisuudesta. Tiedostan hankkineeni pikkuisen aikapommin, joka pitää yllä jännitystä ja saattaa tuoda tunteitaherättävän yllätysmomentin hetkeen kuin hetkeen.

Tähän mennessä olen kuitenkin saanut kokea jo kirjavan joukon tunteita syvästä häpeästä ylpeyteen ja hilpeyteen. Eräs elämää havainnollistava sattumus viime viikolla Prismassa. Tyttö nukahti autoon turvakaukaloon, joten päätin ottaa koko kaukalon sisälle ja kärryyn. Epäonnekseni kärryn etupyörä oli jumissa, joten se kirskui koko ajan. Kuka siinä sitten nukkuisi!?! Olin saanut kolmanneksen ostoksista kärryyn, kun tyttö hermostui aivan totaalisesti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa se syliin, jolloin se rauhoittui ihan pikkuisen matalemmalle volyymille, yrittää kulkea niin, ettei se olisi saanut kurotettua mitään hyllyiltä tai tartuttua muiden asiakkaiden vaatteisiin, joka on muuten yksi sen lempiharrastuksia. Toisella kädellä työnsin äänekästä, rajusti oikealle puoltavaa kärryä. Meidät huomattiin ihan varmasti! Mieheni liittyi jossain vaiheessa seuraan ja otti tytön syliinsä. Lähetin ne hakemaan jotain puuttuvaa tavaraa ja siinä vaiheessa tietenkin eksyttiin toisistamme ja kummatkin kierrettiin puoli kauppaa etsiessä. Kun päästiin siihen pisteeseen, että olin saanut ladottua puolet tavaroista kassahihnalle ja takanakin oli jo hyvä jono, huomasin, että tytöltä puuttui toinen villasukka. Ostokset, isi ja siinä vaiheessa jälleen volyymit täysillä huutava vauva autoon ja mä lähdin metsästämään hyllyjen välistä kadonnutta sukkaa. (Löysin!) Silloin koin sellaisen kuuluisan ahaa -elämyksen ja näin sieluni silmin yhä isompia ja isompia sukkia, lapasia, pipoja, kenkiä, aurinkolaseja jne, joita tulevina vuosina tulemme kylvämään jälkeemme ja etsimään pitkin maita ja mantuja.

Toinen kauppareissuhuomio. Kerran kassajonossa takanani oli mies ja vauva, äitiyspakkauksen haalarista päätellen samaa ikä- ja kokoluokkaa oman pirpanani kanssa. Kuuntelin huvittuneena kun mies piti jos jonkinmoista pärinää, muiskuttelua ja suhinaa. Silloin ennen olisin ollut melkein typertynyt sellaisesta, mutta nyt asennoiduin humoristisella ymmärtäväisyydellä. Muutamaa minuuttia aiemmin olin itse kiitänyt ostoskärryn kanssa hyllyjen välissä melkein törmäillen toisiin, tehnyt ilmeitä, joita en olisi suonut muiden näkevän ja päästellyt ääniä, jotka ovat tutumpia navetoista ja talleista. Kaikki aivan pokalla pääsiäisruuhkassa, muiden mielipiteistä välittämättä. Vain, jotta saisin ehkäistyä alkavan raivopuuskan vauvaistuimessa vastahakoisesti rötköttävältä pikkuiseltani. Arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä viis! Jospa muut säälivät vauvaa kun on tällaisen äidin saanut.

Aikaa erinäisiin toimiin on varattava aivan eri tavalla kuin vaikka viisi kuukautta sitten, jolloin myös tunsin ts luulin olevani kiireinen ihan uudella tavalla. Silloin elin lapsen kanssa, jolla ei ollut fyysisiä edellytyksiä oman tahdon näyttämiseen. Nyt on. Jokainen uusi taito lisää viisi minuuttia lähtöön valmistautumiseen. Yhteistyöhaluttomuudesta on turha puhua, koska tyttö vain tekee riemulla mitä osaa. Kuten kiskoo/heiluttelee juuri puetut vaatteet pois, ei pysy hetkeäkään paikallaan vaipanvaihdossa (ja monesti vielä kastelee pöydän ja ympäristön juuri vanhan ja uuden vaipan välissä), heittää kaiken käteensä saaman niin kauas kuin pystyy, pyyhkii ohi kannettaessa kaikki tavarat tasoilta lattialle, nappaa lusikasta ruoat kouraansa juuri ennen suuta ja levittelee ympäristöön, pärisyttelee ruoat pois suustaan tai sulkee suunsa kokonaan, jotte sinne saa mitään, repii palasiksi kaikki paperit mihin ylettyy jne. Suostuttelua ja diplomatiaa harjoittelen, vaikka niistä ei vielä apua olekaan. Olenpahan ammattilainen sitten kun tytön ymmärryskapasiteetti ja vuorovaikutus yltävät sinne molemminpuoliselle uhkailu-, kiristys- ja lahjontatasolle.

Totesin, että lattiatasoa on katsottava taas ihan uudelta näkökannalta, vaikka sen huolehti ns turvalliseksi aikanaan jo kilpikonnia, kissanpentuja ja koiranpentua silmälläpitäen. Mä en ainakaan kykene olemaan sekä äiti, että hygieniafriikki. Kolme karvaista, varastelevaa nelijalkaista ja täystuholainen, kaikkiruokainen vauva. No eipä tuo ole kipeenä vielä kertaakaan ollut, joten ehkä lattioiltamme saa kerättyä melko hyvän vastustuskyvyn. Tervetuloa hyödyntämään. Tai remontin yhteydessä voisin tietysti perustaa nettikaupan, myydä purkitettuna palan pesemätöntä parkettia mahdollisen vauvanne nuoltavaksi.

Tiivistäisin viime kuukaudet sanontaan ’kaikki on suhteellista’. Jos on tottunut nukkumaan 8 tunnin yhtämittaiset yöunet, herätys 4 tunnin jälkeen tuntuu epäreilun brutaalilta. Mutta jos takana on muutama viikko tunti kerrallaan nukuttuja öitä, 4 tuntia yhteen menoon on juhlaa. Vastakohtia kertomatta tiedotan, että myös lämmin suihku, yksin kaupassa käyminen ilman kiirettä, kuumana juotu kahvi tai syöty ateria, tahrattomat vaatteet vielä loppupäivästäkin, keskeyttämätön puhelu, kokonaan nähty leffa jne ovat luksusta.

Mulla olisi kieltämättä vielä paljon sanottavaa, mutta tää ei ole enää kenestäkään hauskaa. Olen pakottanut lukijat kallonkutistajan asemaan ja kuuntelemaan vuodatusta, vaikka varautuvat enemmänkin (kuulemma) viihteelliseen blogiin. Nooh tän tekstin viihdearvo ei ole kummoinen, mutta olen terapioitunut. Kiitokset. Ja Ibatsulle kiitos näppäimistön lainaamisesta!

Ugh. Äiti on puhunut.