..täällä taas.

Nöyrin anteeksipyyntö, etten ole kauheasti raportoinut tapahtumista tänne. Välillä olen aloittanut ja sitten äiti on oikolukenut tekstin ja se näyttää suunnilleen tältä: zzzzzzzzz zzz zzzz zzzzz zzzz.

Tässä välissä olen ehtinyt täyttää jo puoli vuotta. Hurja mitä vauhtia aika kuluu! Ja miten minä kasvan. Olen kuulemma pikku punkero. Jotkut potkupuvut näyttää ylläni legginseiltä ja osa vaatteista jää kokonaan käyttämättä. Ja kuulin erään keskustelun, jossa povattiin, etten tällä elopainolla lähde kovin aikaisin kävelemään. Se on huono puoli.

Viime aikoina en kuitenkaan ole syönyt erityisen paljon. Se liittyy siihen samaan kuin valitettava kahden viikon pätkäunijakso; me äitin kans herättiin maksimissaan tunnin välein ympäri vuorokauden. Kumpikin oltiin tosi väsyneitä ja kiukkuisia ja melkein epätoivoisia. Kuusikuukautispäivänä syy sitten selvisi, kun alaleuastani puski läpi ensimmäinen hammas. Se kipu oli ihan uskomatonta! Minun teki mieli purra ja kalvaa kaikkea ja sitten sattui vielä enemmän. Äiti melkein kieltäytyi imettämästä kun siihenkin sattui melkoisesti. Sain Panadolia ja se vähän auttoi, sekä myös semmoinen kuminen purulelu, jota äiti ja isi jäähdytti kylmän veden alla. Uni oli tietenkin se paras lääke.

Pari päivää myöhemmin hammas sai kaverin. Tai se ei oo päässyt vielä kunnolla ikenestä läpi, itseasiassa koko juttu käy raivostuttavan hitaasti ja eilinen ja tää päivä varsinkin on ollu yhtä tuskaa. Tuttipullo ja kylmä vesi siellä on haluttua tavaraa. Äiti varoitti, että edessä on vielä tuskien taival, sillä purukalusto tulee kattamaan lopulta koko suun ja sitten ne vielä vaihtuu toisiin hampaisiin muutaman vuoden päästä. Se kuulemma on elämää. No, otetaan päivä kerrallaan.

Enpä nyt äkkiseltään muista paljonko olen kertonut ruokavaliostani? Tätä nykyä se on iltaisin, öisin ja aamuisin maitoa ja päivisin kolme ateriaa kiinteetä ja välipaloiksi maitohörpsyt. Kiinteet ruoat perustuu bataattimuhennokseen, joka on lempparini. Siihen äiti on lisäillyt hiljakseen muitakin. Porkkanaa, kukkakaalia, perunaa, kesäkurpitsaa ja semmoista. Jauheliha on viimeisin lisäys. Se on ihan järkyttävän pahaa! Äitikin sanoi, että keitetty ja tehosekoittimessa jauhettu täysin rasvaton ja mausteeton liha maistuu aika kumiselta.

Yksi päivän aterioista koostuu pelkästään hedelmistä. Ja se on yleensä kaupantädin tekemää kun äitillä ei oo resursseja tehdä ihan kaikkee itse. Rehellisesti sanoen ne purkkiruoat on vähän parempia kuin äitin tekemät. Toivottavasti se nyt ei pahastu. Mutku äiti ei oo mikään pro, eikä se saa millään aikaiseksi niin sileetä ja hyvänmakuista ruokaa. 🙁

Tosiaan nyt kun ne viheliäät hampaat pilaa niin tehokkaasti elämääni, ruokakin on varsin vaikeaa ja epämiellyttävää. Semmoinen kumilusikka on paljon parempi kuin muoviset, joten sillä onnistuu edes pikkuisen paremmin. Ne ruokailuhetket kestää silti ihan suhteettoman kauan kaikkien mielestä, koska en ole hirveän paneutunut ja motivoitunut siihen syömiseen. Syöttötuolista on aikas hyvät maisemat, varsinkin pöydän alle, jossa on kolme orgaanista vegetaristiksi kääntynyttä pölynimuria. Ihmeen hyvin meidän kaikkien pinna silti on säilynyt.

Viime viikkoina me ollaan oltu liikkeellä melkoisen paljon. Ei missään kauempana, mutta minäkin olen päässyt kaupoille ja ystäviä tapaamaan ja lenkkeilemään ja niin edelleen. Tykkään ihmisistä, varsinkin lapsista tosi paljon. Olen aina valmis kunnon juttutuokioon ja hypistelemään muiden vaatteita ja koruja. Kehuvat minua uskomattoman sosiaaliseksi lapseksi. Eikös kaikki ole?

Valitettavasti äiti ja isi on keksinyt, että minun pitäisi alkaa tavallaan vierottumaan äitistä ja jopa iltatoimia hoidella tiettyyn pisteeseen isin kanssa. Äiti käy välillä omia menoja ilman minua ja jättää isin ja lusikan ja ruokaa minun kanssa kotiin. Ensin äitillä oli kuulemma vähän huono omatunto, mutta sekin tietää, että meidän symbioosi ei voi jatkua ikuisesti ja minusta on hyvää vauhtia kasvamassa iso, itsenäistyvä ihminen. Isi on onneksi ihan samaa mieltä ja mielellään hoitelee minua. Omaa suhtautumistani en ole saanut muutettua niin varauksettomasti, mutta olkoon, ehkä äiti ansaitsee sen, että hieman höllään napanuoraa.

Eilen ne meni kuitenkin liian pitkälle. Äitillä ja isillä oli joku meno kaupungilla, mihin ne ei voineet ottaa minua mukaan. Joten puoli kuuden aikaan minut vietiin tädille. Ensin oli tosi hauskaa, meillä on yleensä aina tädin kanssa. Täti kuvasi minua ja eläimiä oli kiva seurata (se koiravauva on mennyt muuten uuteen kotiin jo.) Ennen kuutta tajusin kuitenkin, ettei äitiä ja isiä näkynyt missään. Se huomio oli kuin nyrkki naamaan ja minua itketti ihan hirveesti. Mummokin tuli, mutta minua itketti silti. Ruoka ei maittanut ja hammas kiusasi. Minä kävin jo läpi kaikki skenaariot miksi minut on hylätty ja näenkö vanhempiani enää ikinä. Kuka antaisi maitoa?

Äiti ja isi tulivat onneksi lopulta, vaikka pääsivät hakemaan minut vasta kahdeksan aikaan, joka on käytännössä jo nukkumaanmenoaikani. Jälleennäkeminen oli kovin tunteikas, mutta alaleukani vapisi koko kotimatkan. Kotona join ainakin 20 litraa maitoa, niin paljon, että ihan hölskyin. Nukahtaminenkin oli vähän takkuista kun heräilin monta kertaa tarkistamaan, että olen oikeesti äitin ja isin kanssa kotona. Yökin oli täynnä kauhuja, heräsin pari kertaa ihan hysteerisenä.

Äiti ja isi pohtii, alkoiko minulla nyt vierastamisvaihe. No enpä siitä tiedä, ehkä enemmän eroahdistusta, mutta on se hyvä kuulla, että niillä ei lähiaikoina ole suunnitelmissa jättää minua yksin minnekään hoitoon.

Minulla on ystäväpoika, herra T. Ei poikaystävä, ei, vaan ystäväpoika. En ole ihan varma ystävyydestäkään, koska se ei pahemmin piittaa minusta – jos ei nuku, niin mulkoilee. Poika se huhun mukaan sentään on. Joka tapauksessa me ollaan tapailtu aina silloin tällöin. Se johtuu siitä, että isi on sen isin kaveri ja äitini ja äitinsä on niinikään kaverukset ja puhuu jostain vertaistuen tarvitsemisesta ja viestitteleen aika usein kaikesta mahdollisesta syömätottumuksista vaipan sisältöön. Voisin siis todeta, että tiedän jo liudan melko intiimejä asioita herra T:stä, vaikkemme ole taineet keskustella vielä kertaakaan henkilökohtaisesti!

Viime viikolla, perjantai-iltana herra T vanhempineen kävi vaihteeksi meillä kylässä. Yritin hirveesti tehdä vaikutusta herra T:en, mutta se ei ihan syttynyt. Sitten esittelin vaan sen äitille, miten hauska hyppykiikku on ja miten hienosti osaan kääntyillä ja jutella. (Niin siis kun minä olen 2,5 kk ystäväpoikaani vanhempi. Sitten sen vanhemmat kyselee aina miten minä teen ja opin ja toimin ja odottaa, että niiden vauva kasvaa sitten samalla tavalla. Sepä nähdään. Olen ainutlaatuinen!) Vierailulla pääsin kahvipöytään muitten seuraksi syömään bataattiannostani, joka ei näyttänyt eikä maistunut sadasosaksikaan niin hyvälle, miltä äitin tekemät lätyt muitten lautasilla. Minkäs teet. Onneksi ei ainakaan velliä tarjottu, niin paljon kun äiti näkeekään vaivaa sen eteen, sen ei todellakaan tarvitsisi, koska minä en sitä syö. Piste. Muistan aiemmin täällä sanoneeni toisin, mutta ainakin kauravelli meni mustalle listalle. Pthyi!

Harjoittelen syöttötuolissa istumista silloin tällöin aina pienen hetken kerrallaan, myös vieraiden aikana. Koska en pystynyt saamaan herra T:ssä esiin mitään suurempia reaktioita, niin keskityin sen isiin. Äiti piti pienen puhuttelun, ettei aikuisille, naimisissa oleville miehille sovi flirttailla, mutta kun minä ihan vähän vaan.. 😉 Pöydällä oli tuttipullo ja päätin näyttää kaikille miten sitä käytetään. Kurotin tuttipullon käsiini ja käänsin suulleni oikeaoppisesti ja otin kunnon hörpyt. Äiti oli varsin vaikuttunut, koska a) en koskaan juo tuttipullosta enkä tykkää siitä, b) en tykkää vedestä, c) motoriikkani ei ole riittänyt käsittelemään hallitusti juuri mitään esineitä, d) en ole pitänyt tuttipulloa ennen omissa käsissäni ja ylipäätään olen ollut hyvin vähän tekemisissä sellaisen kanssa. Noh, ehkäpä tapaus oli hyvä muistutus, ettei äiditkään tiedä kaikkea ja lapset osaa yllättää.

Perjantain jälkeen en ole taas välittänyt tuttipullosta, mutta ei ole ollutkaan tarve tehdä vaikutusta kehenkään. Näihin päiviin (nyt on tiistai) on mahtunut paljon vatsakipua, valvottuja öitä, flunssaan sairastunut ja kotona kököttävä isi ja huonoja leffoja, joista on jaksettu katsoa vain kolmannes. Ja kellojen siirto. Jotenkin ihmeessä pitäisi sitten rytmiäkin siirtää tunnilla. Melkoisen paljon vaadittu keneltä tahansa!

Tänään äiti ja herra T:n äiti oli sopineet taas treffit. Tai ne on sovittu jo moneen kertaan, mutta kun elämä nyt on tämmöistä, että koskaan ei tiedä mitään ennen kuin aikaisintaan samana päivänä, niin on vähän siirtyneet. Aina joku on ollut kipeenä tai valvonut tai reissussa tai jotain muuta. Tämän päivän keikasta: Kaikki lähti siitä, että äitini honasi istuneensa viisi kuukautta kotona kanssani ja olevansa kohta tylsistyneen taaperoikäisen huoltaja. Siksi se avasi netin ja googletti, mitä tällä paikkakunnalla voisi tehdä vauvan kanssa suht edullisesti. No kaikki muskari- ja vauvauintiryhmät alkaisi vasta syksyllä, sitten olen jo vähän väärän ikäinen ja sitä paitsi ne maksaa hirveesti. Ja pitäisi olla sitoutunut oleen tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. Äiti sanoo saavansa mahahaavan, jos joutuu sopimaan liian monta asiaa kellonajalleen samalle viikkolle. Netistä löytyi semmoinen kivan kuuloinen paikka tuolla keskustassa, joka on tehty ihan meitsin hengenheimolaisia varten. Perheentalo nimeltään, Pelastakaa lapset ry:n tukema. Se kuulosti kivalta hengailupaikalta, lapsen kanssa paljon paremmalta kuin joku kauppakeskus, joka on muutenkin tylsä, ja äiti sit ehdotti herra T:n äitille, että ne tulisi mukaan tsekkaamaan sen.

Aamulla äiti ei meinannut saada päätä nostettua tyynyn alta, mutta sitten se mietti, että sitä reissua on niin moneen kertaan mietitty ja sovittu ja peruttu, että se ei anna yhden päänsäryn enää estää. Onneks sen olo vähän paranikin ja sitten me mentiin bussilla kaupunkiin ja käveltiin siellä vähän, että minä ja herra T oltaisiin voitu nukkua hyvät päiväunet ja sitten mentiin sinne Perheentalolle.

Se oli tosi kiva paikka, äiti sanoi, että vähän niinkuin nuorisotalo pikkunatiaisille. Siellä oli monta huonetta eri tarkoituksiin ja minä suunnittelin, mitä kaikkea siellä voin tehdä sitten vähän isompana. Siellä toimii myös nalleneuvola! Pitäneekin joku kerta ottaa omani mukaan, koska onhan se tärkeetä huolehtia nallenkin hyvinvoinnista. Tänään me istuskeltiin lähinnä tuvassa ja äidit joi kahvia ja minä katselin ympärilleni ja heiluttelin muille vauvoille ja tädeille. Ja tiedättekös mitä herra T teki koko ajan? Nukkui! Välillä raotti vähän silmiä ja sitten taas sulki ne. Että semmoinen kaveri minulla. Lopuksi se heräsi hetkeksi katselemaan ympärilleen ja syömään ja sitten olikin jo aika lähteä. On ne pikkuvauvat semmoisia unimaakareita!

No onneksi siellä oli paljon seurattavaa ja tositositosi paljon leluja. Joillain sain jo leikkiä kun ne oli semmoisia vauvoille sopivia ja sitten katselin, miten muut leikkii, että osaan seuraavalla kerralla tai ainakin sitä seuraavalla. Yhden huoneen lattialla oli liikennematto ja se oli ihan kiinnostava. Parasta siinä oli, että se ei luistanut mihinkään, niinkuin matot kotona tuppaa tekemään, kun yritän ryömiä, vaan oli paikallaan ja sen verran karhea, että todellakin jo melkein pääsin raahautumaan eteenpäin. Pitää ensi kerralla yrittää uudestaan. Sitten siellä oli ihan su-per-si-ka-siis-ti punainen auto, jolla yksi poika ajeli ympäriinsä. Se tuli aina katsomaan minua ja sitten sanoi, että pitää mennä katsomaan miten aikuiset voi ja ajoi toiseen huoneeseen. Äiti sanoi, että minunkin pitää sitten tehdä niin, ettei äitin tarvitse tulla koko ajan katsomaan, miten minä voin. Pitää pistää korvan taakse.

Siis se auto. Niin magee. Upee. Cool. Tajuutteko?! Halusin liftata kyytiin, mutta äiti sanoi, ettei vieraitten setien (krhm, 4 v?)  matkaan kannata lähtee ja toisekseen pitäisi odottaa ainakin sen aikaa, että osaan kävellä tai jotain sen tapaista. Nyt minulla on motivaattori. Siihen asti pyörin ja kierin sillä liikennematolla ja ajelen irtoratin kanssa.

Minä nukuin päiväunet menomatkalla ja tulomatkalla ja aikataulu oli sen suhteen likimain täydellinen. Jaksoin olla virkeä ja hyvällä tuulella, enkä meinannut muistaa edes nälkää, ennen kuin äiti huomautti asiasta.

Me suunniteltiin mennä sinne taas vaikka parin viikon päästä. Aamuisin siellä olisi enemmän toimintaa, mutta me ei olla kovin hyviä aamuihmisiä. Ja minulle sopii oikein hyvin se puolipäivä-iltapäivä, kun ei ole niin kova hulina. Sitten ei tarvitse pelätä, että minua tönitään ja tallotaan. Toivottavasti herra T olisi ensi kerralla sentään hereillä. Muuten se vanhempien suunnittelema kaveruus voi olla vähän vaikeesti saavutettava tavoite. Ja ehkä äiti uskaltaa ensi kerralla ottaa kontaktia muihinkin kuin henkilökuntaan ja herra T:en äiteineen. Josko saisi vaikka tuttavapiiriä laajennettua? No josko lähdetään toiveesta ja oletuksesta, että edes päästään sinne toinenkin kerta.

Lopuksi kerron vielä yhdestä löydöstä. En olekaan ainoa pikkubloggaaja, tai olisihan se pitänyt arvata. Sivistynyt sukupolvi nääs. Lisää meitä ja mammoja ja muita löytyy mm reppuli.com :sta. Minuakin mainostetaan siellä, niin minäkin mainostan sitä, jotta te arvoisat lukijat saisitte laajennettua lukuharrastustanne. 🙂