Pidettiin tänään kisulle kasvatuskeskustelua, vahingossa tuplana, ja ylläri ylläri, samat jutut molempien vanhempien suusta. 

Kisu tuli treeneistä tosi vaikean näköisenä ja oli iltapalalla käynyt Tyypille itkemään ettei halua mennä taitokisoihin huomenna. (Taitokisat, ysivuotiaille. En kommentoi enempää) Minähän olin tästä keskustelusta autuaan tietämätön, koska olin koiran kanssa lenkillä. 

Menin sitten sanomaan nöpöselle hyvätyöt kun kotiuduin, ja siellä se tirisi omassa sängyssä peiton alla. Kun ei halua mennä taitokisaan, kun ei osaa, ei onnistu, eikä pärjää. 

No, kerroin sille että voi miettiä yön yli. Kukaan ei pakota sitä menemään sinne. Mutta jos haluaa kokeilla niin menee. Jos homma ahistaa eikä siitä saa mitään iloa, on ookoo skipata moinen. Mutta itseään vastaan siellä kilpaillaan, ja sitä mitataan onko viimekerrasta kehittynyt. Kukaan ei mieti onko Kisu muita nopeampi vai hitaampi, ja onko se taitavampi teknisesti kuin joku Martta siinä vieressä. 

Viimeksi ennen taitokisaa oli samat itkut, mutta vaikka lapsi itki ja jännitti, se meni sinne, ja ylitti itsensä.

Nyt jopa minä näen kuinka paljon se on kehittynyt tämän kauden aikana, toivoisin vaan että osaispa se luottaa itseensä ja olla vähemmän vaativa itseään kohtaan. 

Jokatapauksessa, huoli pois.

Aamulla sitten katsotaan millä mielellä neiti herää. 

Vaihtoehto yksi; mennään lapsen tueksi tsemppaamaan kun se ylittää pelkonsa, itsensä ja omat taitonsa, jälleen kerran. 

Vaihtoehto kaksi; pistetään piutpaut mokomalle lasten reidaamiselle ja pidetään perhepäivä ihan muualla. Esim. uusia mahdollisia huudeja haistellen höpölöpö koiranäyttelyn merkeissä. 

Voi pikku perfektionistilapseni. Toivottavasti saat nukuttua tänä yönä,  ja toivottavasti meidän kasvatuspuheet tekis sulle vähän semmosta varmempaa oloa itses kanssa… 

Edit: joskus voi saada molemmat. Taitokisat ja perhepäivän.

Kisu oli aamulla sitä mieltä ettei taitokisaan mene, mutta hetken päästä ylhäältä kuului yllättäen selkeä ”menenpäs!” Ja meni. Ei siinä. Itkua näytti paristi keräilevän, mutta ehkä se on sitä kasvua sitten se. Lopuksi oli sitten tosi tyytyväinen. Ja helpottunut siitä että muitakin oli jännittänyt.

Lähdettiin sitten vielä iltapäivällä porukoissa koirametsään ulkoilemaan. (Huom. Harvoin aikuinen joutuu marisemaan että penskat kävelee liian kovaa, mutta nyt sekin on nähty akselilla Tyyppi – kakarat. Ha ha.) Harvinaista herkkua perhe-hetki/retki, upea syyssää ja hulvattomat sekoilevat koirat. 

Näitä lisää!