Mukava päivä oli tänään. Kalvava stressi on hävinnyt. 

Meni jotenkin ihan paniikkiin ja pyörittelyyn koko elämä, kun mietti haluaako talosta tehdä tarjousta ja koko elämäänsä muuttaa. 

Nyt kun se tarjous on tehty, ja normi-ihmistä alkais tässä kohtaa hirvittää, niin mä oon ihan cool. Mun kohtalonuskolla tiedän, että tapahtuu mitä tapahtuu. Ja niin se elämä sitten menee. Se päätöksen teko on pois mun harteilta. 1 vrk to go, ennenkun saadaan ekaa vastausta, myyjän. Jos se on jees, niin parit kurvit vielä suoraksi ennenkun voi miettiä lisää. Mutta ei jännitä, eikä stressaa. Yhtään! Se tuntuu niin mukavalta. Enää tää asia ei ole mun käsissä ja päätettävä. Mä vihaan jostain syystä niitä tilanteita joissa vastuu tuntuu olevan mun harteilla kokonaan. Siksi Tyyppi rennolla elämänasenteellaan tukee just mun kaltaista maailmanlopun ihmistä. En vaan aina tajua miten se edes jaksaa mun rakentamia sirkuksia katsoa. Ja sitä draamaa minkä rakennan mun päähän. Mahtaa olla rasittavaa katsella kun toinen menee vuoristorataa ylös alas ihan turhastakin, ja itse seisoo siinä jalat maassa tukevasti vieressä katselemassa. (Ja pudistelemassa päätään.) 

Itsepähän on akkansa valinnut. 

off topic:

mun rakkain pieni poikani osaa lukea! Mä olen elämän ylpein tosta maailman hauskimmasta pienestä miehestä. Pojasta jolla on maailman suurin huumorintaju, empaattisin sielu, nopeimmat jalat ja tarttuvin nauru. Siitä, joka joka ilta nukkumaan mennessään huutaa huoneestaan. ”Hyvää yötä, äitis rakastaa sua!”