Hitsi. Yks mun kaukaisempi naamakirjaystävä oli kirjoittanut fb-seinälleen että joskus fb on vaan liikaa ihmiselle jolla ei ole onnellista ydinperhettä, lämminhenkistä sukua tai rahaa matkustella. (näin vapaasti lainattuna.) Toki on niitä ammattinarisijoita, jotka kaivamalla kaivaa negatiivista julki, saadakseen huomioita. Mutta tämä ihminen ei kuulu niihin. Siksi se koskettikin. 

Teki mieleni täältä kaukaa lähettää halaus, ja muistuttaa että se naamakirjakin on vaan pintaa. Jokaisella on ne murheensa ja ristinsä myös. 

Ja teki mieli ehdottaa että kannattaa liittyä siellä somessakin itseään kuvastaviin ryhmiin. Yyhoot, eronneet, poikien äidit…. Jne. Onhan noita. 

Mä itse olen meinaan liittynyt kohta kymmeneen eri omakotitaloryhmään! Wowtsikiwowow mikä elämys. 

Siinä missä yksinäni tuskastelen vinoja seiniä, loppumatonta remonttia, hölmöjä tapetinsaumoja, (vuotavaa kattoa!!) keskeneräistä pihaa, nii uskotteko!? Tässä samassa tilanteessa on monia monia monia muitakin. Olin kokonaan unohtanut, että sisustuslehdissä ja -blogeissa olevat omakotitalot on se pieni osa. Suurin osa vanhojen talojen asukeista painii samojen ongelmin (vai sanotaanko haasteiden) kanssa kun minä. Mikä havainto! Ja mikä vertaistuen määrä!  Neuvoa saa pyytäessään, tsemppiä aina kun tarvitsee. Joku reagoi varmasti, vaikka postaisit kuvan vessasta löytyneestä kauhistuttavasta hämähäkistä. Jokainen on vähintään kuullut moisesta, moni elänyt saman järkyttävän tilanteen. 

Niin. No. 

Somessa ihmiset esittää sen puolen elämästään minkä haluaa, joskus se on kaikki kaunista, hyvää ja kiiltävää, joskus taas ei. 

Omia elämäni haasteita, joita on taas kasaantunut enemmän kuin järki voi kestää, en täällä esittele. Mutta lupaan ja takaan, niitä on. Niinkun ihan jokaisella. 

”Ei saatana, mitä sä siinä vielä hymyilet? ” Kysyi serkku viinilasin takaa kun uutena vuonna juotiin lasilliset kekaroiden nukkuessa, ja muutamalla lauseella tilitin elämäni nykytilaa. 

”Kun tiedätkö, mulla on silti pohjimmiltaan tosi hyvä olla…”

Vaikka elämä ryllää ja potkii päähän, on mulla lapset, oma vahva rakkaus, lämmin talo, ihmis- ja koiraystävät. Haaveita, unelmia, terveys ja työ. Ja remonttihommia, loppuelämäksi asti. 

Yksi asia minkä olen itselleni tässä pyörityksessä luvannut, on se, että priorisoin tänävuonna tärkeimmän etusijalle, eli itseni. Toisin sanoen pidän vaan huolen omista asioistani. Se on hyvä uudenvuoden lupaus se. 

Oh. Killerimeininki. 

Meidän alalla tuntuu että tämä joulunalusaika on varsinaista sekoilua päivät pääksytysten. Jatkuvaa varpailla oloa ja tauotonta tykitystä, milloin on kukakin minkäkin kuolemankupan kourissa ja muut paahtaa töitä menemään. Kun sanoin etten helkkarissa ole ikinä kipeä, niin just sairaslomalta tullut duunikaveri ensin suuttui ja sitten nauroi paskaisesti päälle, että nyt sä sen saat. Taudin. Mitäs lesoilit. 

No ei tullut tietty. Ei kukaan tieten tahtoen halua ikinä olla sairaana, mutta ei kukaan tieten tahtoen halua resurssipulassa vääntää töitä hermo pinkeänä myöskään.

Ensivuonna muuten sitten siivutetaan meidän työhyvinvoinnista A) sijaiset, B ) lomarahat ja C ) pidennetään viikkotyöaikaa. Kiitos ja ollos hyvä, näillä toimin nostetaan kilpailukykyä. ( Mitä helkkaria me kilpaillaan edes? Jos olet asiantuntija, niin ystävällisesti selitä, pliis.) Mitenkään en tässä nyt tahdo marttyyrinä vonkua, mutta voin kertoa ilman selvännäkijän lahoja että näillä päätöksillään yhteiskunta saa just sitä mitä tilaa…

Vinkiksi ensivuodelle: Jos et kestä jonottaa terveydenhuoltopalveluihin, tee palvelus, älä lähde ulos jos on 1) liukasta tai 2) tautia liikkeellä (noro, influenssa).  

Blogin kuvituksena täysin asiaan liittymättömiä otoksia. Jotain olen saanut aikaan, meinaan joulutähden keittiöön, askarreltua koiramuumion sekä otettua mahtavan kuvan pellolla juoksevasta kuopuksestani. (Kyllä, käyn juoksuttamassa kekaroita pellolla, siellä missä muut kylänmiehet juoksuttaa koiria. Ha ha.)