Mä olen nyt kokeillut olla ilman lisättyä sokeria. Sopimukseen kuuluu olla karkitta, suklaatta ja valita se sokeriton vaihtoehto muutenkin. Ihan vaan koska mä voin.
Todellisuudessa musta oli tullut varsinainen irtsaripuputtaja, vaikka ennen en ole karkkia juurikaan syönyt. Karamellit ja työpaikan jälkkärit vei tilaa mun aneemisen pienestä vatsakapasiteetista niiltä oikeilta ravintoaineilta.
Kollega J kysyi töissä miten sokerilakko on vaikuttanut.
– Ai muuten kun mielenterveyteen? Kysyin kuolatessani pöydällä lojuvaa suklaalevyä.
Ottamatta kuitenkaan palaakaan. (!!! Huutomerkkejä tähän !!!)
Luulen… en vielä voi sanoa varmaksi, yöunien parantuneen hiukan, ihon parantuneen hiukan, ruokahalun kasvaneen paljon, samoin janon kasvaneen paljon. Vesi ja terveelliset välipalat kyllä on se mitä mun keho tarvitsee, ehdottomasti. Musta on myös tunnetasolla mahtavaa tunkea banaani nälkäisen mahan täytteeksi, keväisen ”parin namusen” sijaan. Jotenkin henkisesti nautin siitä hyvää se mulle tekee aiempien huonojen tapojen sijaan.
Hyvin se keski-ikäistyvä eukko kimpoaa portaissa ilman sokeriboostiakin.
Juhannuksena ajattelin siirtyä takaisin semmoseen syömiseen joka tuntuu hyvältä, tämän ”herättelyn” jälkeen. Yllätyksekseni ei oikein mitään makeaa tee edes mieli.
Katsellaan sitten.
Niuhottamatta.
Viimeviikolla muuten Tyyppi-kerpele oli tehnyt pannaria! Kieltäydyin töissä dumlesta, kanelipullasta, omenapiirakasta ja jäätelöstä, sitten tuun himaan ja koko asunto tuoksui vaniljalaiselle pannarille! Otin palan (tai kaksi-kolme) ja toivoin vaan ettei siinä pannarissa ollut sokeria. No eipä varmaan ollut! Mutta hilloa en tietty ottanut päälle.
Mutta kuten just sanoinkin, niuhottamatta. Eikö niin ole parasta?
