Oon instagamitellut rintamamiestaloa, ja löytänyt aivan ihania koteja ja fiiliksiä. Semmosta uutta ja vanhaa sekaisin. Sellaisesta pidän. Semmosesta vähän hipsteristä. Raikkaista väreistä. Mustasta ja valkoisesta. …ja sitten mä päädyn aina ruskeaan, maanläheiseen, luonnolliseen. Me ollaan tosi onnekkaita siinä, että löydettiin talo jossa vanhoja juttuja ei olla hävitetty. Vanhat ovet, ikkunat ja valaisimet antaa oman leimansa tälle talolle. Nariseva lattia, vanhat pistorasiat ja katkaisimet, hullunkurinen laattakatto, siniset (!)  jalkalistat. 

Täällä ei vieläkään ole kaikki kohdallaan, eikä vähään aikaan tule olemaankaan. 

Eikä tämä vieläkään ole tyylikäs hipsteri-retro-cool-talo.  

Mutta selkeästi meidän oma tyyli on alkanut tulla esiin. 

Ja ennen kaikkea. 

Talosta on tullut koti. Kivoine yksityiskohtineen, keskeneräisine nurkkineen ja räjähtäneine reppuineen.

Vinoine nurkkineen, pukinsarvikahvoineen, Leenan mummon räsymattoineen, pihasta poimittuine oksineen, keittiöön pilkistävine ilta-aurinkoineen. 

”Mamma, tää on maailman parasta elämää, tässä talossa.” 

– niin on, poikani, niin on.