Siis taas tälläsenä omalaatuisensa ihmisenä olen kummastellut viettelysten saari-nimistä ohjelmakonseptia. Siis mitä ne ihmiset hakee? Ultimatehaastetta parisuhteelle, esittelytekstien mukaan. Testaamista onko tämä se oikea, myös. Kannattaako olla vai mennä. 

En tajua. Seikkailunhalu? Julkisuudenkipeys? Ilmanen loma? Hoh hoijaa. Eikö niitä haasteita silti löydy niinkun omasta elämästä tarpeeksi? 

”Siis kulta, olisko susta mein parisuhteelle ultimatehaaste lähteä sekoilemaan jollekin paratiisisaarelle kymmenen bimbon kanssa?” 

Vai kokeiltaisko semmosta ultimatehaastetta, että niinkun tehtäisi eka näitä lapsia, sit alettais olee. Sit niinku muutettais vähä, ja oltais niinku köyhii. Sit oltais lisää köyhii, ja muutettais taas. Sit oltais vähä eri mieltä lastenkasvatuksesta. Sit otettais muutama koira. Ja vaikka vähä omii harrastuksii. Sit vaik muutettais. Sit rempattais, ja hankittais pitkät työmatkat. Ja sit vaikka niinku ihan eri työrytmit. Joo. 

”….siis kulta, lähdettäiskö sittenki sekoilee jonneki paratiisisaarelle niiden bimbojen kanssa?” 

Näh.

Haasteista huolimatta, kiitos että olet. 

PMS tai mitälie, mutta eilen kun suutelit mua töistä tullessa, melkein unohdin olla hermostunut siitä, että yks koira oli koko illan huutanu olkkarissa mun migreenin päälle sen toisen koiran juoksuaikoja. Ja melkei senkin unohdin, ettei tällä viikolla nähdä ollenkaan.

Mutta ei se haittaa. Koska sä olit siinä. Sen hetken.